Rapatessa Roiskuu

Heittelen frisbeetä koiralle. Ajatukset on jossain aivan muualla. Pääsiäinen ja loma. Niin... Olen rauhassa saanut pysähtyä Pyhän äärelle, olemalla juuri sitä mitä todellisuudessa olen. Kirkossakin on ollut minulle tilaa. Ei niin tavallisille kaduntallaajalle, vaan vapaita ja lomia viettävälle kirkon työntekijälle. Kiirastorstain iltana sain seurakuntalaisena hiljentyä kirkossa kuten kuka tahansa muukin ihminen. Sain hiljentyä omien ajatusten ääreen ja pysähtyä. Pitkänä perjantaina löysin itseni uudestaan istumasta kirkosta. Kuuntelin jousikvartettin soittoa ja kanttorin lukemia Raamatun kohtia. Eilen, kun en saanut itseäni sängystä ylös ajoissa, sain kotikirkon messun suoraan olohuoneeseen. Katsoin tv:stä messua. Mieheni tuli tietokoneelle ja seurasi sivusilmällä lähetystä. Tuumaili vain, että näyttää kuin kirkossa paistaisi aurinko. Sillä hetkellä muistin pitkänperjantain kirkkohetkeni. Kiinnitin silloin ensimmäistä kertaa huomioni saarnatuolin yläpuolella roikkuvaan sateenkaa...

Olin päättänyt, tänään sen teen. Otan itseäni niskasta kiinni ja lähden liikkeelle, koska työtehtävät eivät olleet esteenä ja aihekin oli ihan mielenkiintoinen. Niin ja paikalla olisi ainakin joku tuttu, nimittäin pappi ja mieskin olisi koko illan töissä. Astuin ovesta sisään tuttuun tilaan. Tunsin katseita niskassa kun siirryin peremmälle. Olin automaattisesti ottanut työroolin päälle. Pappi kyseli kuulumisia, en minä saanut muuta vastattua kuin töitä, töitä ja töitä, hyvää kuuluu. Olin jo ehtinyt ottamaan työroolin haarniskaksi. Olisin ehkä halunnut sanoa jotain muutakin, mutta yhtäkkiä se ei tuntunutkaan luontevalta ja hyvältä. Joten juteltiin sitten niitä näitä. Vaikka en saanut suutani auki, sain kuitenkin kokea sen, mitä tarkoitetaan sillä, että kokee tulleensa kohdatuksi läsnäolosta. Niin läsnäolosta. Ja tiedän, että olisin tullut kuulluksi, jos olisin saanut suuni auki. Toisaalta en kaivannut pelkästään läsnäoloa ihmisiltä, kaipasin ennen kaikkea ssitä, että saan olla ...

Onpas taas ollut jotenkin omituinen viikko. Väsymystä riittää, samoin kuin töitä. Tällä viikolla olen saanut mukavasti aloittaa työnteon partioasioissa ja seurata lupauksen antoa samoin kuin erään lippukunnan juhlaa suurten muutosten äärellä. Parasta tällä viikolla on kuitenkin ollut ihanan vihkipappimme tapaaminen. Miten paljon helpompi olikaan mennä tilaisuuteen seurakuntalaisena kun tiesin, että oikeasti tunnen sieltä jonkun. Tosin, jos kyseinen pappi ei olisi siellä ollut, en olisi mennyt. Häntä kun on kiva kuunnella ja sitä rataa. Kyllä sitä toisinaan miettii, että toisille on vain annettu hieman paremmat eväät tähän maailmaan. Eilen istuin tilaisuudessa ja kuuntelin (ainakin osittain) papin alustusta illan teemaan ja siihen mistä juontaa juuret uskon ja tekoen yhteiseen historiaan. Kaiken sen muistan mitä sain ylös kirjoitettua, mutta juuri muuta en. Menin iltaan ristiriitaisin tuntein. En halunnut viettää iltaa yksin kotona, kun mies oli töissä ja ajatukset juoksivat jäl...