Ripaus sotkua ja sekamelskaa sekä saavillinen tempperamenttia, sisukkuutta ja periksiantamattomuutta. Tekevälle sattuu ja tapahtuu. Kirjoituksia arjen hulinoista ja touhuista ja lapsettomuudesta sekä rakkaudesta geokätköilyyn sekä käsitöihin.


Translate

tiistai 31. maaliskuuta 2015

Lapselle lahjaksi virkattua ja pehmeää

Kahden lapsen lahjat. 
Isommalle Angry Birdin Red.
Ja pienemmälle unipupu.
 Niin ja isommalle lisäksi lahjaan pujahti mukaan jotain käytännöllistä.
Perhosheijastin, jonka olen tehnyt tuossa muutama talvi takaperin.
Angry Birdin virkkausohjeet löytyvät siitä pussista, jossa tulee mukana
myös langat ja koukku. Niin siis valmis setti. Niin ja lisää ohjeita löytyy Angry Birds Amigurumikirjasta. 
Pienelle lapselle Unipupu. Ohje omasta päästä. 
Pää bampulankaa ja vartalo puro balik -lankaa.
Kortti myös itse tehty, mutta sukat ei. 

Ihastuin virkkaamiseen 2013 syksyllä. Sitä ennen en ollut todellakaan päässyt jyvälle koko hommasta. Olin eräässä koulutuksessa ja sen koulutuksen aikana isot, raavaat miehet opettivat minut ja monet muut virkkaamaan. Siitä se sitten lähti. Koukku on kasvanut kouraan kiinni ja päänsäryt lisääntyeet. Nyt vain mietin, että mitä sitä sitten tekisi kun lasten lahjat ovat valmiita.. 

maanantai 30. maaliskuuta 2015

Kuva-analyysi 2015 - Meri

Etna käynnisti tammikuussa kuva-analyysi haasteen. Etnan blogista Kädestä Pitäen löytyykin selkeät ohjeet mistä tässä touhussa on oikein kyse. Tämä teksti on kolmas kyseistä haastetta ja tällä kierroksella sain valita analysoitavan kuvan, kun Uraäidin ruuhkavuodet arpoi minut tämän haastekierroksen aloittajaksi. 
Rymättylän meren rantaa. Syksy 2014.
Nostan kasvoni kohti taivasta ja vedän syvään henkeä. Hengitän meri-ilmaa. Jokaisella hengen vedolla rentoudun yhä enemmän ja enemmän. Hartiatkin painuvat alaspäin. Ne eivät ole niin jännittyneinä. Tunnen oloni helpommaksi ja kevyemmäksi. Tuntuu siltä kuin suuri taakka olisi jäänyt pois harteilta. 

Rakastan merta. Rakastan sitä tuoksua ja laineiden liplatusta. Voisin istua tunti kausia rantakalliolla ja vaipua omiin ajatuksiin katsellen samalla merelle. Tuntuu hyvälle istua syysauringon lämmittämällä kalliolla ja suoristaa jalat hetkeksi. Kaikki kiire jää taakse ja saan vaan olla.

Maisema herää mielessäni henkiin. Pieni pursi lipuu hiljaa kohti rantaa. Kalastajat ovat palaamassa kotiin. Verkot on nostettu ylös ja katiskat tyhjennetty ja heitetty takaisin paikoilleen. Kysyn kohteliaasti, tuliko saalista ja kalastajat nyökkäävät hymyillen. Tänään oli hyvä päivä.

Kuulen askelten töminää laituria vassten. Lasten iloinen nauru kantautuu myös korviini. Uintiaika. Aurigonsäteet jaksavat vielä lämmittää vettä. Hetken lapset piipahtavat meressä kiljuen. Hymyilen. Lasten into on käsin kosketeltavissa.

Katson ympärilleni ja havahdun. Näen syksyn saapumisen merkit. Heinikko kellastuu ja lehdet tippuu puista. Syksy saapuu ja pian on kylmä. Nousen ylös ja lähden liikkeelle. Käännyn vielä kerran katsomaan ulappaa. Ehkä minäkin joku päivä saan taas nousta veneeseen. Ehkä minä pääsen taas pian palaamaan meren rannalle, missä on helppo hengittää ja antaa murheiden hukkua meren syvyyksiin.

Olisipa pian kesä ja lämpimät rantakalliot...

 

sunnuntai 29. maaliskuuta 2015

Vapailla ja lomalla - Luksusta

Rehellisesti pakko myöntää, että oman työn yksi ehdottomasti parhaista puolista on se, että vapaapäiviä joutuu joskus siirtämään ja sitten kun niitä ottaa takaisin voi käydä niin kuin nyt: 11 vuorokautta lepoa siirretyillä vapaapäivillä, muutamalla vuosilomapäivällä sekä pääsiäisen pyhillä. Ei huono juttu ollenkaan..

Viime aikoina on ollut hyvin hektistä. Työt haittaavat vapaa-aikaa huomattavasti. Olenkin ehtinyt kirjoitella tänne blogi puolelle harvakseltaan. Kuun alussa avauduinkin siitä, kuinka vihaan kevättä. Kevät onkin meillä töissä todellista ruuhka-aikaa. Kaikkein eniten kuitenkin harmitti se, että en lopulta jaksanutkaan antaa itsestäni enempää tuolle Täyttä Elämää -teemaviikolle. Ajattelin, että olisin ehtinyt kirjoittaa jokaisesta artikkelista, jonka löydän aiheeseen liittyen, mutta mutta.. Niin ja kirjoitinhan puhelimella bloggaamisestakin aavistuksen verran.

Nyt on aikaa ehkä istua koneella ja kirjoittaa. Ainakin toivottavasti. Niin ja ainahan miulla on tuo puhelin. Sillähän pystyy ne pikapostaukset kirjoittamaan aina tarvittaessa. Mutta tälläkin lomalla kaiken muun edelle menee rentoutuminen ja nauttiminen.

Ainiin... pitäisköhän tuo joulukin siivota pikku hiljaa pois tuosta tv-tasolta ja keittiöstä?

lauantai 28. maaliskuuta 2015

Revontulia, auringon pimennystä ja yllättäviä kohtaamisia

Maaliskuuhun on mahtunut monenlaista juttua. Olen kaikesta työkiireestä huolimatta ehtinyt viettämään joten kuten aikaa mieheni kanssa ja tapaamaan ystäviä ja tuttuja.

Miehen kanssa seistiin tuossa yksi ilta koirapuistossa. Siinä tuli sitten jostain syystä nostettua katsetta ylöspäin ja lopulta niskat tuli jopa kipeiksi kaikesta siitä tuijottelusta. Niin ja syynähän oli tietenkin revontulet.
Upeat vihertävät revontulet...
Tottakai piti yrittää ottaa kuva niistä.. Noh tuossa ylhäällä näkyykin valokuvauksen lopputulos.. Ja jokaisessa kuvassa sama homma.. Ei ihan tällä kertaa nuo puhelimen pikselit riittäneet tähän hommaan.. Noh kaikkea ei voi saada..

Paras kohtaaminen kyllä tälle kuulle oli ehdottomasti koulukaverini näkeminen. Tuo tapaaminen tuli täysin yllättäen, arvaamatta ja pyytämättä. Olin oikeastaan yhdistetyllä työ- ja huvimatkalla ja olin aamusta lähtenyt ajamaan ennen viittä jo eräälle kokous paikalle toiselle puolelle Suomea. Paikalle päästyäni hyvä kun ehdin laskea kädestä kaikki tavarat, kun eräästä pöydästä huudetaan nimeäni. Nostin pääni ylös ja lähes heti minut kaapattiin sellaiseen karhun syleilyyn kuin vain voi olla. Ja kuinka hyvältä se tuntuikaan. Oli ihana nähdä koulukaveria, joka oli minulle läheinen koko amk:n ajan. Hänen kanssaan on mielestäni aina ollut helppo puhua asiasta kuin asiasta, vaikka kuinka oltaisiin oltu eri mieltä. Oli ihana vaihtaa kuulumisia.

Tuon koulukaverin tapaamisen jälkeen ehdin vilkuilla auringonpimennystä. En tehnyt sitä pahvilaatikosta käsin, vaikka Novalla kehuttiin, että se olisi hyvä keino. Kokouspaikan emäntä oli jostain onnitunut löytämään yhdet hitsauslasit, jotka sitten kiersivät ringissä. Niin ja tokihan se puhelimen kamera oli pakko suunnata kohti kirkkaasti paistavaa aurinkoa.

 Ja sitten kun oli aika tuolta kännistää auto ja jatkaa matkaa, oli vielä muutama kätkö hakematta sekä eräs vierailupaikka edessä. Niinpä suuntasinkin auton keulan kohti ensimmäistä matkalle jäävää kätköä. Tovin verranhan siinä sai matkaa tehdä kätköilyn vuoksi. Niin a kätkösaaliskin oli todella laihan puoleinen. Tuolla suunnalla on ilmeisesti täysin erilainen piilotuskulttuuri kuin mitä meillä täällä etelässä.. Perille päästyä minua katselikin suurilla ruskeilla silmillä varsinainen pörrökasa. Vooi kuinka olisi mieli tehnytkään napata sellainen pitkähkökarvainen saksanpaimenkoiran pentu kotimatkalle mukaan, mutta mies oli varsinaisen ukaasin antanut, ettei toista sussaria nyt vaan tule,

Paikan päällä odottikin jo kahvit ja jälleen löysin itseni lämpimästä ja lujasta halauksesta. Aika vierähti jutellessa niin työ- kuin muistakin asioista. Oli ihanaa keskustella sellaisten ihmisten kanssa, jotka todella minut tuntevat ja joille ei missään olosuhteessa tarvitse esittää mitään muuta kuin on. Tälle ihanalle pariskunnalle tuli puhuttua niistä kipeistä asioita, joista en ole saanut sanottua edes omille vanhemmilleni. Ja kuinka lohduttavalta se tuntuikaan kun joku oikeasti kuunteli.

Niin.. oikeastaan voisinkin tuumata, että viimeiset kaksi viikkoa onkin mennyt kohtaamisten sekä luonnon ilmiöiden kanssa. Niin ja tietysti töitä tehdessä. Vaikka tuo "työmatka" olikin rankka fyysisesti (lähtö kotoa 04:30 ja illalla kotona 21:30 ja kilometrejä sellaiset reilut 600), voin silti sanoa, että kyllä kannatti lähteä autolla toiselle puolelle Suomea vain yhden puolen päivän kokouksen tähden. Tuollaisista arjen kohtaamisista saa voimaa todella paljon. 

tiistai 24. maaliskuuta 2015

Näitä hetkiä..

Saanko  vain nukkua? En jaksaisi millään nyt lähteä töihin. Saanko vain olla kotona?

Pitkä ja työn täyteinen kuukausi takana. Vielä pitäisi tämä viikko jaksaa ja sitten alkaisi loma. Niin tai oikeastaan kutsun sitä enemmänkin vapaa-jaksoksi kuin lomaksi sillä vapaapäiviä on enemmän kuin lomapäiviä.

Lomalla ajattelin vain hengähtää. Viikonloppuna voisin laittaa kotia kuntoon ja vaihtaa kevään sisään. Sitten olisi hyvä pysähtyä ja nauttia valosta ilman tummia verhoja.

Pääsiäinen onkin mulle henkilökohtaisesti hyvin merkittävä aika. Siksi olenkin tyytyväinen siihen, että sijoitin viimeiset lomat sekä pitämättömät vapaapäivät ensi viikolle. Toisaalta, vaikka sitä oli vuoden vaihteessa pitkään vapailla ja lomilla on kyllä tämäkin vapaajakso todella tervetullut.

Noh, enää muutama päivä ja on levon vuoro. 

tiistai 17. maaliskuuta 2015

Täyttä Elämää - Iltasanomien uutiskooste

Vielä kerran palaan tähän Täyttä Elämää -teema viikkoon. Iltasanomat olivat koonneet yhden linkin taakse kaikki uutiset kyseisestä teemasta teemaviikon ajalta. Tästä  pääset lukemaan nuo artikkelit.

Nostan hattua Iltasanomille hienon teemaviikon järjestämisestä. On hienoa nostaa asiaa esille. Kiitos siis heille siitä. 

Puhelinbloggaaja täällä hei

Kun kalenteri huutaa punaista pääsiäiseen asti ja oikeastaan myös sen jälkeen, on koneella kirjoittamisen kanssa hieman hankaluuksia. En ehdi ja jaksa keskittyä ja muistella sitä mitä olin ajatellut kirjoittaa. Noh onneksi on tämä puhelin.

Olenkin jo suhteellisen pitkään päivitellyt blogia puhelimen välityksellä. Siinä syy myös viime aikaiseen kuvattomuuteen. Tosin en ole myöskään ehtinyt kaiken kiireen keskellä katsomaan ympärilleni ja ottamaan kuvia. Ehkä sekin on osittain syynä. Ja edelleenkään kun en suostu laittamaan kuvaa paistavasta auringosta kirjoitukseen, joka käsittelee vitutusta tai turhautuneisuutta.

Viime yönä sainkin blogistani palautetta. Palautteen antajan mukaan blogissani ei ole asiaa vähän joka lähtöön. Niin, viimeiset postaukset ovatkin olleet tuota täyttä elämää -teemaviikkoa. Joten taisi olla huonosti tehty taustatyö takana. Muutenkin blogini on kuin 11 -vuotiaan tekemä ja täynnä kirjoitusvirheitä.

Joo, palautetta saa ja pitääkin antaa. Mutta rakentavasti. Ilkeämieliset kommentit ja palautteet eivät mielestäni ole missään määrin rakentavaa. Niin ja kun bloggaan puhelimella, niin niitä virheitä vaan tulee. Ja tuo automaattinen sananmuunnos. Se on ehkä pahin vihollinen mitä puhelinkirjoittajalla voi vaan olla.

Ja miksi avaudun tästä? En sen vuoksi, etten osaa ottaa vastaa muuta palautetta kuin kehuja vaan sen vuoksi, että rakentava palaute on aina positiivisen kautta annettavaa palautetta. Ja rehellisesti sanottuna joskus on palautteenantajan syytä katsoa peiliin ja miettiä, että millä tavalla palautteen antaa: Positiivisen vai negatiivisen kautta. Eniten minua huolettaa noissa negatiivisen kautta rakentavaa palautetta antavien bloggaajien kohdalla se, ettei osata olla armollisia nuorille kirjoittajille.

Miten olisi, jos ensi kerralla antaisimme palautteen niin, että kirjoitetaan se ensin ylös ja sitten luetaan se uudestaan seuraavana päivänä niin että on nukkunut välissä. Tulisi ehkä annettu oikeasti ystävällisempää palautetta ja oikeasti rakentavalla tavalla.

Niin ja en minä kiskaisut hernettä nenään. Olin vain hämmästynyt, että miten joku voi olla niin ilkeämielinen. Blogi ei ole kaikkien mieleen ja en sitä odotankaan. Ja se ulkonäkö ei ole minulle se juttu vaan kirjoitus...

Täyttä Elämää - kooste

Pertti Kurikan nimipäivät nostivat pinnalle sellaisen ryöpyn, että ihan häkellyin. Samalla PKN toimi myös isojen asioiden esille nostattajana. Niin puolesta kuin vastaankin. Tämä postaus on viimeinen Täyttä Elämää -teemaviikon postauksista.

Teema viikkoon onkin mahtunut kaikenlaista. Meriannen kävi vierailulla kertomassa kohtaamisestaan pyörätuolitytön kanssa ja Anun kautta saatiin muistutusta siitä, että myös vammaisilla on oikeus harrastaa. Lisäksi kirjoittelin itse siitä, että jokaisella on oikeus näkyä ja kuulua samoin kuin että, jokaisella oikeus rakkauteen. Otin esille myös sen, että laitosasuminen ajetaan alas.

Mistä siis todellisuudessa on kyse? Kyse on ennen kaikkea tasa-arvosta siitä, että vammaisella pitäisi olla yhtänäiset oikeudet kuin muillakin. Suomalaiset heräsivät mielestäni vammaisuuskysymyksiin PKN:n pääsystä Euroviisuihin.

Vaikka teeman nosto on ollutkin helppoa PKN:n saavutuksen vuoksi, on monesta tähän aiheeseen liittyvästä asiasta vaikea kirjoittaa. Ja työkiireet eivät ole helpottaneet ollenkaan päivitystahtia. Tulen varmaan jatkossakin vielä palaamaan Täyttä Elämää -viikon teemaan jollain tavalla. Jos ei muuten niin partion puolella.

Tässä vielä koontina koko teemaviikon sisältö:
Täyttä Elämää - Kehitysvammaisten arkea
Täyttä Elämää - Vieraskynässä Meriannen
Täyttä Elämää - Jokaisella on oikeus tulla nähdyksi ja kuulluksi
Täyttä Elämää - "Vammaisuus kuuluu partioon" vieraskynässä Anu
Täyttä Elämää - Jokaisella on oikeus rakkauteen
Täyttä Elämää - laitosasumisen alas ajo
Täyttä Elämää - Iltasanomien uutiskooste

lauantai 14. maaliskuuta 2015

Täyttä Elämää - Laitosasumisen alas ajo

Kehitysvammaisten asuminen elää murros aikoja. Laitosasuminen pitäisi ajaa Suomessa viiden sisällä alas. Toki ymmärrän sen, että jokaisella on oikeus olla itse päättämässä siitä missä asuu, mutta entä nämä jotka tarvitsevat sitä oikeasti?

Mikä sitten luokitellaan laitoshoidoksi? Onko ryhmäkoti sellainen? Ryhmäkodissa jokaisella asukkaalla on se oma huone, jonka on saanut sisustaa ja laittaa joko yksin, yhdessä huoltajien kanssa tai henkilökunnan kanssa. Ryhmäkoti asuminen on palvelutuote. Jokainen päivä maksaa tietyn verran ja viikossa voi olla useampaa eri palvelutuotetta kuten kotipäivä tai työpäivä. Palvelutuote määrittää lämpimien ruokien määrän. Aina asukas kun ei itse voi tehdä ruokaa. Ja kaikkihan ei pysty edes itse syömään. Mikä on heille silloin paras asumismuoto?

Entä jos asukas ilmoittaa haluavansa asua yksin, omassa kodissa, vaikkapa vuokralla. Laitoshoidon henkilökunta tuntee asukkaan ja tietää, ettei tämä ole kykeneväinen asumaan yksinään. Entä jos todellisuudessa asukkaalla ei ole mahdollisuutta pärjätä yksin esimerkiksi vaikka sairauden vuoksi. Järjestyykö uuteen kotiin ympäri vuorokautinen apu? Onko tukiasuminen mahdollista? Ja miten asuminen tulisi sitten järjestää ettei kenenkään henkeä vaaranneta?

On hienoa, että kehitysvammaisella on itsellään mahdollisuus vaikuttaa siihen missä hän asuu. Jotenkin kuitenkin tuntuu siltä, ettei kaikkea ole taas mietitty ihan loppuun. Millä turvataan vaikeasti kehitysvammaisen hyvä elämä, jos kaikki laitospaikat ajetaan alas? Mikä asumisen muoto korvaa ne?

keskiviikko 11. maaliskuuta 2015

Täyttä Elämää - Jokaisella on oikeus rakkauteen

Jokaisella on oikeus rakkauteen ja siihen, että kokee tulevansa rakastetuksi. Iltasanomat kertoivat Ullasta ja Jaakosta, jotka aikoinaan tutustuivat toisiinsa työpaikalla ja seurustelivat pari vuotta.

Kohtalo puuttui kuitenkin peliin ja heidän yhteinen aikansa tuli päätökseen. Kuulostaako tutulta? Niin. Tarinan alku voisi periaatteessa olla kenen tahansa meidän parisuhteen alku. Mutta kertomus on siinä määrin erilainen, koska kyseessä on kaksi toisiinsa rakastunutta kehitysvammaista.

Ulla ja Jaakko joutuivat vuosiksi toisistaan eroon, sillä heillä ei ollut keinoja selvittää toistensa asuinpaikkaa. Kului vuosia ja kumpikin ajatteli toisiaan kunnes eräänä päivänä diskossa he kohtasivat toisensa jälleen. Kertomus on liikuttava ja tosi. Se on todellisuutta monen kehitysvammaisen osalta.

Jokaisella pitäisi olla oikeus rakkauteen ja elää onnellisesti yhdessä rakkaansa kanssa. Valitettavasti se ei ole kaikille mahdollista. Ullan ja Jaakon kaltaisia pareja on enemmänkin. Mikä tukisi heitä onnellisessa elämässä?

tiistai 10. maaliskuuta 2015

Täyttä Elämää - "Vammaisuus kuuluu partioon" Vieraskynässä Anu

Kirjoittajana Anu Autio. Juttu on julkaistu Pääkaupunkiseudun Partiolaisten piirilehdessä Hepussa (4/14). Tekstin julkaisuun on pyydetty lupa ja tämä teksti on osana Iltasanomien Täyttä Elämää -teemaviikkoa.

Keväisessä Supersupe-tapahtumassa sudenpennut tutustuivat sisupartioon. Sisupartiolaisia ovat partiolaiset, jotka tarvitsevat erityistä tukea partiossa vamman tai pitkäaikaissairauden tai muun ominaisuuden takia. Vaikka käsitteenä sisupartio oli valtaosalle lapsista vieras, oli vammaisuus heille jotenkuten tuttu ilmiö. Ehkä vastoin ennakko-oletuksiamme lapset eivät vierastaneet vammaisuutta teemana, vaan moni innostui puhumaan aiheesta saadessaan rastiohjeita.

”Hei mä osaan jo viittoa!”

”Toi on sokeiden kirjoitusta.”

”Mun serkku on kehitysvammainen.”

Keskustelunaloittajina toimivat rastilla jaetut pistekirjoitusaakkoset ja viittomavihkot. Osa nappasi materiaalit käsistä, niin paljon ne kiinnostivat. Monelle lapselle viittomat, etenkin sormiaakkoset olivat tuttuja. Myös pistekirjoituksen käyttäjäryhmä tiedettiin.

Rastilla huomasimme, että vammaisuus tai erilaiset kommunikointikeinot kuuluivat myös joidenkin sudenpentujen arkeen. Mieleeni jäi tilanne, jossa nähdessään viittomavihkon eräs tyttö kertoi ensin reippaasti, että hänen pikkuveljensä viittoo. Kaverin kysyttyä miksi, meni tyttö vaitonaiseksi ja vastasi tiukasti ”no siksi”. Tulkitsin, että asia oli hänelle ehkä vaikea selittää. Kysyin, viittooko pikkuveli, koska hänen on vaikea kuulla tai vaikea puhua. Tyttö vastasi, että veljen on vaikea puhua. Totesin, että aivan, joidenkin ihmisten on vaikea puhua ja siksi he käyttävät viittomia.

On tärkeää, että partiossa puhutaan erilaisuudesta ja tuodaan esiin, että vammaisetkin lapset harrastavat partiota. Partiolaisellasi saattaa olla isosisko, serkku tai vanhempi, jolla on jokin vamma. Asiasta puhuminen antaa lapselle mahdollisuuden tuoda tämän esiin ja kertoa omista kokemuksistaan. Keskeistä on, että johtaja käsittelee asiaa myönteisessä hengessä, ei säälien tai häpeillen. Vammaisuus on ihmisen ominaisuus.

Suomen Partiolaisista vain noin 0,7 prosenttia on sisupartiolaisia. Pieni prosenttiosuus tekee sisupartiosta partion marginaalia. Rastimme viestinä oli ”Jos sinun ryhmässäsi olisi sisupartiolainen, nämä kaikki leikit onnistuisivat teiltä hänenkin kanssaan.” Toiveenamme on, että yhä useampi johtaja olisi valmis ottamaan ryhmäänsä sisupartiolaisen – antamaan vammaiselle lapselle tai aikuiselle mahdollisuuden partiokokemuksiin ja yhdenvertaiseen harrastamiseen.

Pääkaupunkiseudun Partiolaisilla sisutoimikunta antaa vammaisuuteen ja mahdollisiin haastaviin tilanteisiin liittyvää koulutusta ja tarjoaa uusille sisupartiolaisten ryhmille kummin tueksi. Tälläkin hetkellä lapsia on jonossa, koska sopivia, avoimia lippukuntia ei ole löytynyt. Partio kuuluu kaikille. Voisiko teidänkin lippukuntanne ottaa sisupartiolaisia? Esimerkiksi omalta alueohjaajaltasi saat tietää, kuka teidän piirissänne voisi auttaa toiminnan aloittamisessa.

maanantai 9. maaliskuuta 2015

Täyttä Elämää - Jokaisella on oikeus tulla nähdyksi ja kuulluksi

"Ei kehitysvammaisia saa siivota pois näkyvistä." Tuumasi erään kehitysvammaisen äiti Iltasanomissa. Monta kertaa saa ihmisiä hävetä salaa. Etenkin silloin kun kehitysvammaisia on liikkeellä ja monesti olenkin kuullut lausahdukset "Pysyisivät siellä mistä tulivat", "Noita ei kaivata tänne" tai "Kuinka tollanen voi olla edes ihmisarvosta elämää?"

"Pysyisivät sielä mistä tulivat"

Miksi pitäisi pysyä? Heillä on oikeus liikkua ja toimia, ihan niin kuin kaikilla muillakki. Miksi juuri heidän pitäisi pysyä poissa näkyvistä? Siksikö, että muiden ei tarvitsisi miettiä, että miksi joku on sellainen vai että, poissa silmistä poissa mielessä? Jokaisella ihmisellä, myös kehitysvammaisella, on oikeus tulla nähdyksi ja kuulluksi juuri sellaisenaan kuin on. Jos me lukitsisimme heidät neljän seinän sisäpuolelle, olisi mielestäni kyseessä vapauden riisto. Haluaisitko sinä olla kaikki päivät sisällä tai siihen omaan elinpiiriin kahlittuna?

"Noita ei kaivata tänne!"

Erilaisuus on rikkaus, mutta erilaisuutta on vaikea hyväksyä. Etenkin silloin kun toinen näyttää reilusti erilaiselta. Mitä minä voin sanoa? Voinko kysyä? Oma epävarmuus saatetaan kätkeä suvaitsemattomuuden taakse. On helpompi olla suvaitsematon ja ahdasmielinen kuin lähestyä ja ottaa asioita selvää. On ihan luontaista, että vieraat asiat pelottavat, mutta sille pelolle ei saisi antaa liikaa valtaa.

"Kuinka tollanen voi olla edes ihmisarvosta elämää?"

Voin kertoa, että on se. Se, että jollain on esim. yksi kromosomi enemmän, ei tee hänestä huononpaa ihmistä. Olen omaksi ilokseni saanut viettää aikaa eri ikäisten kehitysvammaisten seurassa. Olen nähnyt niitä kehitysvammaisia lapsia, jotka kaipaavat aikuista ihan samalla tavalla kuin ikätoverinsa ja haluavat harrastaa ihan samalla tavalla ja ihan samoja asioita. Olen saanut viettää aikaa nuorten kehitysvammaisten kanssa, jotka haaveilevat omasta kodista ja omasta perheestä. Heillä on elämästä ihan samoja kysymyksiä kuin mitä on kenellä tahansa ikäisellään. Olen saanut myös viettää aikaa aikuisten kehitysvammaisten kanssa ja kohdata heitä heidän omassa kodissa sekä harrastuksissa. Mielestäni he ovat paljon avoimempia ja suvaitsevampia kuin mitä ihmiset ovat ilman vammaa. Ennen kaikkea he ovat mielestäni aidompia.

Toivoisin, että jokainen uskaltaisi hymyillä vastaan tulevalle ja katsoa rohkeasti silmiin. Jokainen voisi osoittaa, että erilaisuus on rikkaus, oli toinen sitten kehitysvammainen tai vaikkapa maahanmuuttaja. Oletko koskaan ajatelut, että hymy kertoo jo toiselle siitä, että hänet o nähty?

sunnuntai 8. maaliskuuta 2015

Täyttä Elämää - Vieraskynässä Meriannen: Pyörätuolityttö

The English version can be found below!

Tämä kirjoitus on osa Iltasanomien aloittamaa Täyttä Elämää -viikkoa, joka kertoo kehitysvammaisten ihmisten arjesta. 

Meriannen antoi minulle luvan julkaista yhden hänen kirjoituksistaan. Hänen tekstistään huokuu se, että jokainen on oikeasti arvokas ja tärkeä. Samalla siitä näkyy se, ettemme aina tiedä miten kohtaisimme erilaisuutta. Toisen kanssa voi olla niin vaikeaa. Emme tiedä mitä sanoa tai mitä tehdä. Meriannelle suuri kiitos tämän tekstin jakamisesta. Otsikon kautta pääset alkuperäiseen kirjoitukseen. Kirjoitus on bloggaajien blogiyhteistyön vieraskynäpostaus. 

Pyörätuolityttö | The Wheelchair Girl

Olin pieni punaposkinen napero, kun päivähoitopaikkaani tuli vammautunut tyttö touhuihimme mukaan joksikin aikaa. Nähdessäni hänet ensimmäistä kertaa minua jännitti. Edessäni pyörätuolin kaltaiseen istuimeen sidottu tyttö oli minua muutaman vuoden vanhempi, mikä siinä pikkuihmisen iässä tuntui todella massiiviselta ikäerolta – aivan toista kuin miltä se neljän tai viiden vuoden ikäero näin aikuisiällä tuntuu. Lapsen puhtaasta viattomuudestani huolimatta muistan sen ymmärtämättömyydestäni johtuvan pelon katsellessani tätä punahiuksista tyttöä. Muistan myös järkytykseni hänen puolestaan. Hoitotätini huomasi tuijotukseni, ja sain kai jotain kysyttyäkin. Täti selitti, että pyörätuolin tyttö tulisi aina olemaan tuolissa.

Se parantumattomuus järkytti minua enemmän kuin mikään muu. Tyttö oli kykenemätön hallitsemaan itse liikkeitään, päätäänsäkään ei jaksanut itse kannatella. Hänen päänsä lepäsikin tuolin päänojassa takakenossa asennossa, ja suupielestä valui kuolavana. Silmälasitkin hänellä olivat; minä kummastelin, miten ne edes pysyivät hänen nenänsä varrella. En tiennyt, kuinka minun olisi pitänyt olla hänen seurassaan, mitä minä voisin hänen kanssaan tehdä? Pienessä mielessäni pyörivät kysymykset siitä, millaista hänen elämänsä on, miltä tuntuu kun ei voi osallistua leikkeihin? Nauttiiko hän elämästä?

Siihen muistikuvani jäävätkin, mutta aina vammaisuudesta puhuessa tämä tyttö palaa mieleeni. Vuosien kuluessa olen miettinyt hänen kuulumisiaan ja millaista hänen elämänsä nyt on, sekä hänen vanhempiaan. Miten hänen vanhempansa ovat jaksaneet, mitä he ovat kokeneet? Heitä tapaamatta olen ihaillut heitä, heidän rohkeuttaan ja voimiaan. Mielikuvissani he ovat olleet kuin elokuvien päähenkilöt, uskomattomia arkipäivän sankareita.

Nyt olen itse vammautuneen lapsen äiti. Ehkä toisen pyörätuolitytön. Enkä ole sen erilaisempi kuin naapurimme 2-vuotiaan “tavallisen” pojan äiti. Olemme molemmat pohtineet samoja vanhemmuuden kulmakiviä kasvatuksesta vauvallisen arjen pyörittämiseen, ja hakenut energiaa kahvimukin pohjalta unettomien öiden jälkeen. Lisäksi olen itkenyt ja murehtinut tulevaa, olen ollut peloissani ja kiljunut kysymyksiä “miksi minä?” sekä “miksi hän?” – aivan niin kuin todennäköisesti nuo ihailemani pyörätuolitytön vanhemmat. Minua ei enää pelota ajatus nähdä tyttäreni pyörätuolissa, sillä ainakin hän on elossa. Tuolihan on ratkaisu ongelmaan. Ongelmaan hallita kehoaan niin, että käveleminen olisi mahdollista.

Mitä toivon koko sydämestäni? Tietoisuuden ja ymmärtämisen kasvamista. Että sitten, kun minun oma pieni pyörätuolityttöni on hoitopaikassa tai missä tahansa muuallakin, ihmiset eivät jähmettyisi järkytyksestä hänet nähdessään, niin kuin minä silloin vuosia sitten. Että ihmiset näkisivät pyörätuolin ja muiden apuvälineiden ohitse ja näkisivät sen ihmisen, joka tyttöni on. Tyttö, joka haluaisi leikkiä.

Unelmoin, että pyörätuolityttöni kohtaava aikuinen tai lapsi uskaltaisi koskettaa ja sanoa:
“Moi! Mitä sinä haluaisit tänään tehdä?”

 Please do not copy images. Kuvan julkaisuun on pyydetty lupa.
© Seppo Leinonen
Ethän kopio kuvaa. Kuvan julkaisuun on pyydetty lupa.
Please do not copy this image.
The Wheelchair Girl

I was a little red-cheeked child when this girl in a wheelchair joined us for a little while at our day care. When I saw her for the first time I found I was nervous. In front of me I saw a girl, who was strapped in to a contraption made of metal and fake leather with 2 big wheels at the back and two smaller ones at the front, and I was shocked to learn she was a few years older than me. Which, as being a really young girl myself, felt like a massive age difference between us – something that 4 to 5 years age difference doesnt make me feel as an adult anymore. I remember how, even with all that child’s pure innocence, I felt so scared as I didn’t quite take it in why she was so different, and I was shocked for her. I guess the daycare teacher caught me staring, and I may have stuttered a question at her. She explained to me that the girl in the chair will be using this special chair all her life.

The thought of her not been able to be cured troubled me even more than anything else. The girl in a wheelchair wasn’t able to control her movements herself, couldn’t even hold her head upright. Her red haired head rested on the chairs padding, which was tilted back a little, saliva was drippling from her open mouth. She even wore a pair of glasses; I wondered how she was able to keep them on top of her elegant-looking nose. I didn’t know how I should be around her, what could I possibly do with her? In my young mind I asked how her life was going to be like and how does it feel not to be able to attend to the plays and games that happened around her? Did she enjoy her life?

That’s all I remember, but always when talked about disabilities that girl I met years ago comes back to my mind. As years go by, every now and then I wake up wondering how she is doing now and whats her life like, and more often about her parents. How did they manage with all what it meant to be a parent to that girl in a wheelchair, what have they felt and experienced? Without ever meeting them I admired them, their bravery and strength. I’ve visioned them in my mind to be like film stars, as astounding everyday heroes.

Now I am a mother of a disabled baby girl myself. Someday, she will possibly be another girl in a wheelchair. Even still Im not any different from the mother of a 2 year old boy from next door. We have both wondered about the same vital questions of parenthood from raising methods to how to run a household with a baby, and searched for extra boost of energy from the bottom of a coffee mug after sleepless nights. In addition I have cried myself to sleep when scared about my child’s future; I have screamed the question of “why me?” and “why her?” to the air – probably just like those parents that I have admired. Im no longer afraid of the thought of seeing my child in a wheelchair, as at least she’s alive then. Besides the chair is to help her to be mobile, it’s a solution to a problem. Problem, that is not being able to control the movements enough to be capable to walk.

What do I hope with all my heart? I hope to raise awareness and understanding among people about disabilities. That when my own little wheelchair girl is in daycare or anywhere else, people wouldn’t freeze in front of her like I did all those years ago. That people would see behind all those wheelchairs and other aids and saw the person my child is. A girl who would love to play.

That when my wheelchair girl meets either an adult or a child, they would have the courage to touch and say:
“Hi! What would you like to do today?”

lauantai 7. maaliskuuta 2015

Täyttä Elämää - Kehitysvammaisten arkea

Siinä missä viime kuussa osallistuin omalla panoksella o IS:n Rakkausviikkoon, ajattelin tässä kuussa olla mukana IS:n Täyttä Elämää Viikolla. Täyttä elämää viikko kertoo eletystä elämästä kehitysvammaisten näkökulmista. On palkkakuoppaa, yksinäisyyttä ja erilaisuutta. Aihe on mielestäni äärimmäisen tärkeä ja siksi haluan laittaa oman korteni kekoon yhteisen hyvän vuoksi.


Kehistysvammaisuus nousi lähes kaikkien huulille Pertti Kurikan Nimipäivien osallistuttua uuden musiikin kilpailuun. Kilpailun voittajahan lähtee euroviisuihin edustamaan Suomen. Nyt minä en kirjoita siitä, että onko PKN:llä oikeutta edustaa Suomea vai ei tai siitä että onko niiden musiikki hyvää vai huonoa. Haluan nostaaa esille sen, että kehitysvammainen on samalla tavalla ihminen kuin kuka tahansa muu.


Ennen vanhaan kehitysvammaiset suljettiin omiin laitoksiinsa. Ajateltiin, että vamma on rangaistus vanhempien teoista. Edelleen vammaisilla on omia asuntoloitaan, mutta tänä päivänä heillä on mahdollisuus lähteä ulos ja yrittää sopeutua normaaliin arkeen. Heillä on mahdollisuus opiskella ja tehdä työtä ja osalla on mahdollisuus perustaa perhe.


Kehitysvammaisella on mahdollisuus ja lupa unelmoida. Lupa elää. Meidän muiden pitäisi pystyä näkemään se ihminen vamman takaa. Oli kyseessä sitten lapsi, nuori, aikuinen tai vanhus. Jokaisella on oikeus saada kunnioitusta juuri sellaisena kuin on.

perjantai 6. maaliskuuta 2015

kiirekiirekiire..

Kalenteri huutaa punaista. Yritäpä siinä sitten sovittaa sinne kaikki tärkeät ja vähän vähemmän tärkeät asiat. Niin ja ne pitämättömät vapaapäivätkin pitäisi sinne sijoittaa ja lomat. Nautin toki omasta työstäni jja en vaihtaisi sitä mistään hinnasta. Työni vuoksi olen vain alkanut vihaamaan kevättä..

En vihaa kevättä siksi, että kuraa ja hiekkaa on jälleen joka paikassa. Niin ja kohta alkaa vielä karvanlähtökin koiralta. En vihaa kevättä senkään vuoksi, että luonto alkaa pikku hiljaa heräämään henkiin ja valon määrä lisääntyy päivä päivältä. En vihaa kevättä siksi, että juuri nyt tuolla on synkkää, kosteaa ja kylmää. Vaan vihaan kevättä siksi, että joka vuosi kalenteri huutaa punaista juurikin näillä kohdin.

Toki tässä kuussa alkaa taas vapailla ja muutamalla vuosilomapäivällä rytmitetty vapaajakso, mutta ne työt mitä sillä ajalla on täytyy hoitaa taas jossain toisessa kohtaa. Yritän löytää kalenterista paikat kaikelle sille työlle, joka pitäisi tehdä. On palaveria ja muuta. Tuntuu, että pitäisi olla useassa paikassa samaan aikaan ja siinä sivussa pitäisi jaksaa hoitaa parisuhdetta. Tänäänkin olisi ollut mahdollisuus viettää laatuaikaa miehen kanssa ulkoillessa, mutta annoin hänen lähteä kätköllle yhdessä kaverinsa kanssa ja jäin kotiin tekemään tekemättömiä töitä. Niin ja niitä riittää vielä huomisellekin, sillä maanantaiksi pitäisi saada koulutuksen ennakkotehtävät tehdyksi ja en ole ehtinyt niitä edes aloittamaan. Loistavaa..

Odotan pääsiäisen tuomaa katkosta tähän kiireeseen. Odotan sitä yhtätoista päivää, jolloin saan keskittyä itseeni, parisuhteeseen ja ystäviin. Niin ja tietysti pääsiäisen sanomaan. Odotan kiirastorstain iltamessua, jolloin saan hiljentyä ja rauhoittua. Odotan ystävän kanssa vietettävää viini-iltaa Helinä-Keijun parissa. Unohtamatta tietenkään sitä, että kohta on taas aika viedä miehelle mignonmuna töihin. Sen olen sinne kiikuttanut melkein joka pääsiäinen siitä asti kun olemme yhdessä olleet. Mies kun tuppaa viettämään pääsiäisen pyhät töissä.

Kunhan tästä keväästä päästään, on sitten jo kesän ruuhka-aika edessä. Noh sinne sain nyt lomat a vapaat sijoitetteua, joten silloin on aikaa levätä ja kaiken huipuksi talvellekin riitti vielä lomapäiviä. Mutta lopputulos on se, että blogi saattaa olla heitteillä taas jonkun aikaa. Yritän suinkin ehtiä kirjoittelemaan tänne suhteellisen säännöllisesti. Eiköhän nuo ainekirjoitukset ja sitten kuva-analyysit nyt tule ainakin tehtyä. Toivottavasti. 

tiistai 3. maaliskuuta 2015

Ainekirjoitus 2015 - Valkoinen unelma

Ajattelen, hengitän, muistan. Muistan nuo kesäkuun lämpimät yöt, jolloin istuimme saunamökin laiturila sylikkäin, kuunnellen, kuinka laineet löivät kallion seiniin.

Istun ikkunan syvennyksessä ja katson ulos. On talvi. Lumi on peittänyt kaiken valkean vaippansa alle. Muistelen mennyttä kesää, luonnon helmassa käyettyä aikaa ja pieni hymy hiipii suupieliini. Iso puu kasvaa suoraan ikkunani alla. Muistatko sen kerran, kun kiipesimme sen paksuimmalle oksalle reput selässä ja istuimme siellä juoden päiväkahvit? Nyt on tuo puu jäänyt kaauniin lumipeitteen alle. Laituri järven rannalla on lumen alla ja järvenjää kimmeltää auringon säteiden osuessa siihen. Laiturilla olevaan lumipeiteeseen ei ol ekukaan kajonnut. Se kunnioittaa viime kesän muistoa. Muistoa meistä, muistoa yhteisistä hetkistä. 

Vihertävän metsän rajassa on se pieni punainen saunamökki, jossa me yhdessä nukuimme. Sen pienet ja valoisat huoneet ammottavat tyhjyyttä kuin jotain odottaen. Ne ovat koskemattomia, sillä se on meidän turvapaikka. Saunamökin katon päällä on paksu kinos lunta ja kymmenet jääpuikot koristavat räystään reunoja. Mökin punaiset seinät saavat koko luomuksen näyttämään joulupukin mökiltä, keskeltä Korvatunturia.

Muistatko sinä, miltä tuo mökki näytti kesällä? Tuuhuean, vihreän kuusimetsän edessä oli pieni punainen saunamökki. Katossa sammalta ja mökin edessä pieni mansikkamaa ja paljon viinimarjapensaita. .Ovelta lähti pieni polku järvelle päin, mutta nyt on tuo polku lumen alla, lumivaippaan peittyneenä. Se meidän turvapaikka, tuo ihana saunamökki, oli kuin unelma pienine huoneineen ja hieman isomman tupakeittiön kanssa. Mutta nyt on kun on talvi, tuo mökki seisoo  kylmilään ja tyhjänä kuin se olisi jostain ihmemaasta. Se odottaa ensi kesää ja meitä. Meidän turvapaikkamme ei anna suojaa näin sydän talvella. Nyt tuo punainen saunamökki on kuin valkoinen unelma talven ihmemaassa. 

Ensi kesänä avaamme taas tuon valkoisen oven, joka päästää meidät turvapaikkaamme, tuohon punaiseen mökkiin. Avaamme ikkunat ja annamme uuden kesän tuoksun hiipiä jokaiseen seinännurkkaan, jokaiseen koloon. Silloin voimme aloittaa taas kesänvieton. Voimme istua laiturilla sylikkäin ja kuunnella, kuinka vesi lyö rantakallion seiniin. Voimme olla hiljaa ja kuunnella, kuinka laineet hiljaa liplattavat järvellä ja luonto kuiskailee kertomuksiaan meille yhä uudestaan. Mutta pyydän sinulta, älä unohda viime kesää, jolloin saimme nauttia toistemme seurasta ja mieleenpainuvasta kesäisestä luonnosta. Älä unohda jokaisen kesän olevan erilainen kuin aikaisemmat. Haluammehan säilyttää nuo pienet muistot sadepiävistä, jotka vietimme sisällä kuunnellen sateen ropinaa kattoa vasten? Tai  nuo useat kesän aurinkoisista päivistä, jolloin teimme retkiä järvenrannan kallioille päiväkahveille?

Muistitko sinä kaiken tämän? Muistitko tuon kaiken ihanuuden, josta olemme saaneet nauttia? Pidetään unelmista kiinni ja muistellaan menneitä. Muistellaan yhdessä mennyttä kesää ensi kesänä tuossa nyt lumen alle jääneessä, pienessä punaisessa saunamökissä, meidän kahden turvapaikassa, talven valkoisessa unelmassa.