Ripaus sotkua ja sekamelskaa sekä saavillinen tempperamenttia, sisukkuutta ja periksiantamattomuutta. Tekevälle sattuu ja tapahtuu. Kirjoituksia arjen hulinoista ja touhuista ja lapsettomuudesta sekä rakkaudesta geokätköilyyn sekä käsitöihin.


Translate

perjantai 23. syyskuuta 2016

Ristiriitaisuuksien syksy

Aah, niin ihana syksy! Kylmä kuin mikäkin, siis se viima. Kylmän kostea ilma pureutuu luihin ja ytimiin, on päällä sitten millaiset vermeet päällä tahansa. Olisi edes rehellisesti pakkasta tai sitten kuivaa. Syksy on vaan jotenkin ristiriitaisuuksien aikaa. Kiroan aamuisin, kun pitää kiskoa paljon vaatetta päälle ja kiroan päivällä, kun on pakko vähäntää vaatetta, jotta tarkenee. Ja ilmakaan on harvoin sopiva. Aamulla täytyy raaputtaa auton ikkunat, jottei tarvitse leikkiä olevansa iglussa. Päivällä puolestaan on pakko säätää ilmastointia viileämmälle, kun aurinko lämmittää autosta saunaa. Kaiken huipuksi, jos auton unohtaa laittaa yöksi piuhan päähän kiinni, juo se aamulla samantien sitä käynnistäessä mellkein puolitankkia. Kuullostaako tutulta?

Syksy on oikesti ihan mukavaa aikaa. Nautin aurinkoisesta syyspäivästä, jolloin saan kaikessa rauhassa ihastella luonnon väriloistoa ja nauttia auringon viimeisistä lämmöistä. Kohta sekin on vain muisto kesästä ja lämpimästä alkusyksystä sekä samalla merkki kevään odotuksesta. Sadesääkin on ihan jees. Ai miksi? Pian sateen jälkeen tietää saavansa käsiinsä taas lähimetsän antimia. 
Enkä myöskään halua valittaa kirpeistä pakkasöistä, vaikkakin ne tuovat omat haasteensa auton kanssa, sillä syksyn pakkasten myötä olemme saaneet jopa täällä Etelä-Suomessa nauttia upeista revontulista. Ah, miten paljon niistä pidänkään. Revontulia kun voisi katsella kaikessa rauhassa ja ajankulun täysin unohtaen. Toivon, että saisimme siis vielä upeita taivaan tulia tälle syksylle ihailtaviksi. 

Syksyssä on oikeasti taikaa. Mitä pimeämmäksi illat käyvät niin sitä enemmän tekee mieli käpertyä sovan nurkkaan kuuman glögimukin kanssa kynttilöiden antaessa pehmeää ja lämmintä valoaan. Ja vaikka en suklaasta välitäkään, niin olen huomannut nauttivani tummasta suklaasa. Sitä se syksyn viima ja koleus teettää.


maanantai 19. syyskuuta 2016

Toivon..

Tähän mennessä voin todeta kuluneen vuoden olleen omalla tavallaan ihan kamala. On sattunut paljon sellaista, jota ei olisi halunnut sattuvan. Tähän vuoteen on mahtunut läheisen ihmisen sairaskohtaus, se peräänajo, kipuilut lapsettomuudesta ja sitten roihun tapahtumat.

Toivon hartaasti, että tämä loppu vuosi menisi paremmissa merkeissä. En jaksaisi enää yhtään pelkoa tai ylimääräistä huolta. Toivon, että arki palaisi taas rauhalliseen uomaansa, jossa olisi työt ja vapaat omine kommerverkeineen.

Onhan tähän vuoteen mahtunut paljon hyvääkin. Olen saanut uusia ystäviä ja oppinut itsestäni paljon uutta. Olen huomannut, että pystyn tiukan paikan tullen toimimaan ja vielä kaiken lisäksi ihan järkevästi. Olen taas muistanut, että olen liian tunnollinen ja yritän liikaa monessakin mielessä.

Toivon, että oppisin hahmottamaan omt voimavarat ja toimimaan niiden rajoissa. Se on vaan äärimmäisen vaikeaa, kun on nopea tempoinen ihminen, jolla on aina monta rautaa tulessa. Toivon myös, että osaisin olla itselleni armollisempi. Ehkä silloin hyväksyisi asioita helpommin ja samalla hyväksyisi sen, että joskus riittävän hyvä on parempi kuin täydellinen.

Vaikka on ollut vaikeaa, en vaihtaisi kulunutta vuotta mihinkään. Sen verran opettavainen tämä on kuitenkin ollut. Toivoisin kuitenkin lisää kärsivällisyyttä ja malttia sekä luottamusta siihen, että asioilla on tapana järjestyä. Joskus se vaan vie vähän enemmän aikaa.

tiistai 13. syyskuuta 2016

Arjen Teologiaa - Puuttuva palanen

Oletko koskaan pysähtynyt kuvan äärelle? Digikuva on todella tarkka. Jokaisen pienenkin yksityoskohdan saattaa erottaa. Valokuvakin on tarkka, muttei se ihan digikuvan tarkkuuteen pysty. Palapelin kuva tuntuu kuitenkin olevan lähes aina sumea ja epätarkka.

Palapelissä joksisella palalla on oma merkityksensä. Jokainen pala on tärkeä osa kokonaisuutta, josta yhdenkin palan puuttumisen huomaa, koska juuri se puuttuva palanen tekee sen, ettei kuvasya voi tulla valmista niin kauaa kuin yksikin pala puuttuu.

Palapelin voidaan ajatella kuvastavan Jumalaa. Jumalan kasvoja ei koskaan kuvata näkyviksi ja tarkoiksi vaan ne ovat aina sumeat ja epätarkat. Jumalan kasvot ovat meiltä salatut. Me emme voi niitä nähdä. Palapeli kokonaan kuvastaa seurakuntaa. Kehykset ovat kuin Jumala, joka sulkee syliinsä kaiken luomansa. Puuttuva palakin on tässä kohtaa tärkeä, sillä se osoittaa sen, että jokaiselle on tilaa. Hänellekin joka kaipaa Jumalan luokse, mutta on vielä matkalla.

Palapelin puuttuva palanen. Niin onko se hän, joka etsii onaa paikkaansa vai onko se sen merkki, että jokaiselle on tilaa? Ehkä puuttuva palanen on se kadonnut lammas, jota paimen kääntyy etsimään jättäeb ne 99 muuta turvalliseen aitaukseen odottamaan.

Välillä sitä huomaa olevansa kadoksissa. Vaikeina hetkinä huomaa ajattelevansa, että jos Jumala on rakastava ja armollinen, Hän ei antaisi mitään pahaa tapahtua. Mutta jos kaikki olisi aina hyvin, olisi vaikea uskoa ja luottaa siihen, että tiukan paikan tullen  Hän kyllä pitäisi huolen omistaan, jos ei muuten niin etsimällä kadonneen ja tuomalla hänet takaisin yhteyteen.

Voiko palapelistä siis puuttua palanen? Jos palapeli kuvastaakin Jumalan suurta yhteyttä niin eikö jokaisesta palapelistä silloi  pitäisikin puuttua palanen, jotta kuva olisi täydellinen?

lauantai 10. syyskuuta 2016

Lukulista - Valinta

Oletko lukenut Nälkäpeli -trilogian tai Outolintu -trilogian? Luitko kirjan huomaamattasi loppuun ja jäitkö odottamaan seuraavan kirjan aloitusta kädet lähes täristen?

Kiera Cassin Valinta (2016, pokkaripaja) on luonteeltaan hyvin samankaltainen kirja kuin nälkäpeli tai outolintu. Kirja on kirjoitettu taidokkaasti minä kerronnan kautta ja se ottaa otteen lukijaansa. Lukemista on vailea keskeyttää ja vielä vaikeampaa on odottaa seuraavan osan ilmestymistä. 

Kirjan päähenkilö America Singer on yksi kolmestakymmestäviidestä tytöstä, joista prinssin olisi tarkoitus valita itselleen puoliso. Valinta on itsessään merkittävä keino paeta omaa elämää, joka on syntymähetkellä päätetty sen mukaan mihin kastiin ihminen on syntynyt. 
America ei kuitenkaan haluaisi osallistua valintaan, sillä hän on jo löytänyt sydämensä valitun, mutta äitinsä painostuksesta päättää ottaa osaa valintaan. Hän päättää yrittää vastaa prinsiin ihastunista ja siinä samalla hän pääsee valinnassa pitkällä, mutta erinäisten tapahtumien vuoksi valintaa joudutaan kiirehtimään ja Prinssi Maxonin joutuu tekemään isoja ratkaisuja. 

Samaan aikaan kun kirja on jännityshermoja kutkuttavaa luettavaa kapinallisineen ja rakkauden koukeroineen, on America kuitenkin ihan tavallinen nuori nainen, joka joutuu ison muutoksen eteen elämän muuttuessa ihan täysin ympärillä. Ainut varma asia kirjassa on se, ettei Americalla ole enää paluuta entiseen. 

Valinta on sarjan ensimmäinen osa ja sarjan toisen osan pitäisi ilmestyä suomen kielisenä 19. syyskuuta. Innolla odotan selection -sarjan toista osaa, Eliittiä,  luettavaksi. 

torstai 8. syyskuuta 2016

Elämä jatkuu ehkä joskus

Olen paljon pohtinut, että kuinka paljon haluan kirjoittaa siitä, miten kriisityön jälkeen itse selviää arjessa. Tietyt asiat jäävät mieleen ja nostavat tunteet pintaan mitä erikoisimmissa tilanteissa. Väistämättä toisinaan tulee mieleen, että teinkö kaiken sen mitä pystyin vai olisinko oikeasti voinut tehdä vielä enemmän.

Jokelan tapahtumien jälkeen en ollut varma pystyisinkö koskaan toimimaan silloin kun akuutti kriisi on päällä. Roihulla tuli todellisuudessa testattua se, että sitä vaan alkaa automaattisesti toimimaan ja siinä hetkessä työntää omat tunteensa taka-alalle ja toimii siinä tilanteessa parhaalla mahdollisella tavalla, oli se oma rooli kriisitilanteessa mikä tahansa.

Mutta entä sitten kun tilanne on ohi? Entä siinä vaiheessa kun joutuu syystä tahi toisesta palaamaan leirillä sattuneisiin asioihin, koski ne asiat sitten itse varsinaista kriisiä tai ihan muita asioita? Jokainen paluu leirin asioihin nostaa tunteet pintaan. Jokainen kerta, kun eteen tulee jotain mikä muistuttaa Roihun ongelmista, tuo asiat mieleen. Miten siitä pääsee yli? Se on varmaan se ensimmäinen asia, joka tulee mieleen.

Loppu leiristä näin painajaisia. Debriefing tuntui omalla kohdalla väärin hoidetulta. En minä ole niitä ihmisiä, joiden olisi helppo puhua ryhmässä asioista. Omien ajatusten jakaminen siinä hetkessä tuntui jotenkin väärältä. Painajaiset loppuivat kotiin päästyä, mutta alkoivat uudestaan vähän töiden paluun jälkeen. Katkonaisia yöunia samojen painajaisten värittämänä. Ystävän avulla sain painajaiset kuriin. Illalla nukkumaan käyminen kuitenkin pelottaa. Entä jos tänä yönä taas?

Tänään olin kertaamassa ensiapua. Elvytys. Siinä se oli. Kyynelten vastaan taistelemista. Kirosin omassa mielessäni. Ei nyt, ei tänään. Pääsin tunteesta yli ja sain harjoitukset tehtyä. Hetkellinen voitto minulle, mutta samalla kuitenkin ymmärrys siitä, että nämä asiat palaavat mieleen uudestaan ja uudestaan. Olen ihminen, jonka pää tuntuu hajoavan kotona ollessa. En halua sairaslomaa vaan haluan pysyä arjessa kiinni.

Jotenkin sitä kaiken jälkeen ymmärtää omat heikkoudet. Mutta siitä huolimatta mieleen tulee, että teinkö Roihulla kaiken sen, jonka pystyin tekemään. Olisinko voinut tehdä vielä enemmän helpottaakseni muiden oloa? Annoinko itsestäni riittävästi vai jätinkö yksin juuri hänet, joka olisi kipeästi tarvinnut tukea?

Ehkä näiden asioiden kanssa oppii elämään, mutta asiat tulevat varmasti jossain määrin seuraamaan minua aina.

Aikainen lintu madon nappaa..

Ja katin paskat! Ei nää kuuden aamut ole yksin kertaisesti mun juttu. Itseään ei saa kavilla hereille sitten ollenkaan ja toinen on se, että pitää leikkiä sosiaalista ihan heti aamutuimaan.

Pitäisi olla melkein jo menossa, mutta päätin juodan kahvini kaikessa rauhassa. Tähän aamuun pätee taas se tuttu Maija Vilkkumaan biisi.

"Ja pahimpia on aamut..."

Sepä se ja sitä rataa.  


keskiviikko 7. syyskuuta 2016

Lukulista - Muukalainen

Kiinnostaako historia värittämä rakkauskertomus, joka lennättää sinut halki vuosi satojen vanhaan Skotlantiin? Onko Outlander -sarja tuttu? Sanooko nimet Claire ja Jamie mitään?

Muukalainen on Diana Gabaldonin romaani, joka aloittaa matkantekijä -sarjan. Moni tuntee sarjan myös Outlander-nimellä televisiosarjan mukaan. Muukalainen on kirjana hyvin puoleensa vetävä poikkeuksellisen juonensa ansiosta. Kirja avaa ovet aikamatkalle ja rakkaudelle, jonka takia saa tehdä töitä. Rakkaudelle, joka kestää vuosi satoja.
Eletään 1940 -lukua ja sota on juuri loppunut, kun kirjan päähenkilö Claire on aviomiehensä kanssa lomamatkalla Skotlannissa ja Claire päätyy kivipaasien kautta 1700-luvun Skotlantiin. Monien mutkien kautta Claire päätyy naimisiin Jamien kanssa, koska se on ainut keino pelastautua Randalin käsistä. Claire ja Jamien kokevat seikkailuita moneen junaan, kuten sen kun Clairen oli syytettynä noituudesta tai kun Claire auttoi Jamien pakoon pahamaineisesta vankilasta. Kaikesta tapahtuneesta huolimatta tai ehkäpä juuri kaikkein heidän kokemieen tapahtumien takia heidän välilleen syntyy luja rakkaus ja luottamus.

Kirjan tapahtumat ovat moni puolisia ja nopea tempoisia. Kirjaa lukiessa on oltava valppaana, jotta pysyy kärryillä monista henkilöhahmoista ja käänteissä. Alussa kirjaan oli vaikea tarttua pienen tekstin vuoksi, mutta mitä pidemmälle kirjaa luki, sen vaikeampi sitä oli käsistä laskea pois.
Koen kuitenkin velvollisuudekseni varoittaa teitä lukijoita: tähän kirjaan jää koukkuun. Ei aikaakaan kun huomaat hankkineesi kaikki mahdolliset kirjat itsellesi, jotka vähäänkään liittyvät sarjaan. Näin kävi myös minulle. Kirjoka itselleen haluavalle suosittelen divareita. Heiltä löytyy ainakin aikaosempaa painosta.

perjantai 2. syyskuuta 2016

Lumiasta Samsungiin

Tuli eteen se hetki, kun vanha kunnon Lumia alkoi hajoilemaan. Se jumitteli ja vähintään kerran päivässä sen joutui buuttaamaan. Olihan tuo kerran käytetty korjattava, kun pirulainen ei kestänyt ilmalentoa kallion päällä olevaan kanervikkoon.

Vanha Lumia oli mallia 1020. Oli hyvin käteen sopiva ja valokuvaavalle ihmisille siitä löytyi paljon hyviä puolia. Kamera oli hyvä ja tallennustilaa paljon. Ja siinä oli tuttu käyttöjärjestelmä ja periaate, että Nokia on ainut oikea.

Sovittiin miehen kanssa, että Roihun jälkeen voitaisiin katsoa uutta puhelinta. Metsään ei uuden puhelimen kanssa olisi kuulemma ollut mitään asiaa. Ymmärsin tämän ja mietin kuumeisesti mikä puhelin olisi seuraava.

Harkitsin vakavasti Honorin P9:ä. Tuplakamera ja mustavalkokennot. Pikseli määrärin ihan ok. Mutta jotain puuttui ja jäin empimään. Se ei tuntunut omalta ja siitä puuttui kuvanvakain. Harkitsin Honorin 7:kaa. Pikselit kovin pienen ja jokin siinä häiritsi. Ymmärsin sen, kuinka vaikeaa oli uuteen merkkiin siirtyminen.

Päädyin lopulta Samsungiin. Miehellä kun on myös käytössä, joten tuttu tietyllä tapaa. Kamera on riittävä ja kuvainvakain löytyy. Ja kun harrastaa niin kätköilyä kuin partiotakin, ei ole ollenkaan pahitteeksi tuo roiskeen ja pölyn pitävyys. Vähän isohan tämä samsumg kädessä on. Mutta pikku hiljaa siihen tottuu.

torstai 1. syyskuuta 2016

Syksyyn valmistautuminen

Voisin väittää olevani syksyihmisiä. Mikäpä on ihananpaa kuin kiskoa paksumpaa vaatetta ylle ja samota metsiä sienien toiveessa. Tai miten olisi upean ruskan ihastelu? Sopii niin minulle. Iltojen pimennessä on ihana laittaa kynttilät palamaan ja vaan tunnelmoida. Niin ja lankojen esille ottaminen ja virkkaamiseen valmistautuminen.

Toinen mikä ehdottomasti kuuluu syksyyn on työkokousten alkaminen. Kun sitä kerran viikossa tulee istuttua vähintään kaksi tuntia kokouksessa, on pakko nysvätä jotain, että jaksaisi keskittyä eikä turhaantuisi ihan niin pahasti. Tähän mennessä minut on onnistuneesti pelastanut virkkaus.

Pinterestistä löytyy vaikka ja mitä kivaa. Olen kyllä tuumannut, että se on varsin petollinen paikka, sillä sinne jää jotenkin vaan jumiin kaikkien niiden ihanuuksien keskelle. Tovi sitten selasin pinterestiä ja silmiini osui pipo, joka huusi tekemään. Eihän siinä voinut kuin marssia lankoja ostamaan ja lopputulos oli se, etten saanut sitä  väriä, jota olisin halunnut. Ostin sitten tummempaa ja heti jouduin varioimaan, koska en voinutkaan tehdä sitä mitä aioin.

Pipon pohja tuli nopeasti, vaikka koen olevani armottoman hidas virkkaamaan. Eilen työkokouksessa istuessa sain pitkälle tehtyä ja loppu syntyi kuin itsestään aamupuhteena. Vielä pitäisi koristukset virkata ja sitten se olisi valmis. Maltan tuskin odottaa.