Rapatessa Roiskuu

Tämä on taas niitä päiviä, jolloin kaipaus käy voimille ja sitä miettii, että miksi emme me. Vaikka sitä yrittää pysyä positiivisena ja toiveikkaana, niin kuitenkin epätoivo yrittää puskea ajoittain läpi.  Olisi ihana saada kertoa lähipiirille onnellisia uutisia, joita tiedän monen odottavan. Olisi ihana uppoutua siihen humuun, jonka niin moni muu saa kokea. Olisi ihanaa vihdoinkin ommella omalle eikä vain lahjaksi muille.  En tiedä saanko koskaan pitää sylissä omaa. Mitä enemmän aikaa kuluu, sitä useammin epätoivo nostaa päätään ja sen ulkopuolisemmaksi sitä itsensä tuntee muiden seurassa. Ehkä tämä tunne menee taas kohta ohi ja arki palaa uomiinsa siihen samaan vanhaan..

Eilen oli töissä käymässä ihana työkaverini pienen lapsensa kanssa. Oli mukava nähdä molempia, niin pienen pientä lasta kuin hänen ihanaa äitiänsäkin. Olen onnellinen työkaverini puolesta, vaikka samalla kaipaankin häntä jo takaisin töihin, sillä hänestä  on ehdottomasti tässä vuosien varrella tullut tärkeä minulle monessakin mielessä. Niin ihana ja kaunis kuin vauva olikin, samalla omassa sydämessä liikahti se jo tutuksi tullut kaipaus ja toive. Tyhjä syli muistutti olemassa olostaan. Milloin on meidän vuoro ja tuleeko sitä ollenkaan? En ole kateellinen, enkä katkera, vaan aidosti onnellinen. Se, että työkaveri sai lapsen ei ole minulta pois. Mekin saamme, jos se meille suodaan.

Eilen vietettiin 23. kerran lapsettomien päivää ja tänään on äitienpäivä. Edelleen vähän häiritsee, että nämä päivät osuvat samalle viikonlopulle. Muistan viime vuoden tunnetilan edelleen hyvin elävästi. Halusin linnoittautua kotiin, pysyä poissa näkyvistä ja olla ihan omissa oloissani. Silti päädyin äitienpäivän messuun kuuntelemaan äitiyden ylistystä. Ehkä se oli hyvä ratkaisu. Viime kevät oli varsinaista kipuilua omien ajatusten kanssa. Tämä kevät on ollut huomattavasti helpompi omien tunteiden kanssa. Ehkä paljon on auttanut se, että kesällä on niin monta loistavaa juttua tulossa, joita en halua jättää väliin, mutta toisaalta myös se, että haluamme oman kodin mahdollisimman pian. Vaikka edelleen haluaisin olla jo äiti ja haluaisin saada pienen nyytin syliin mahdollisimman nopeasti, on helpompi olla kun elää vain päivä kerrallaan. Kyllä sen aika on jos on tullakseen. Yksi viidestä. Niin.. Minäkin kuulun heihin. Kuulun heihin, jotka kaipaavat ja pelkäävät. Heihin, jotka mie...

Sairasloman jälkeen kirjoittaminen on tuntunut oudolta. Toki sattuuhan tuossa saikulla ollessa kaikenlaista, joka on saanut miettimään moniakin asioita. Niin tärkeää kuin kirjoittaminen oikeasti mulle on ja kuinka paljon siitä onkaan apua monessa mielessä, olen vaan alkanut miettimään, että mistä haluankaan todellisuudessa kirjoittaa niin avoimesti. Ehkä tämä tunne menee ohi, toivottavasti. Pää on vain hieman sekaisin kaikesta viime aikaisesta. En ole mihinkään häviämässä. Bloggaamista en edelleenkään ole lopettamassa. Lapsettomuudesta kirjoittaminen siirtynee ainakin pääosin runomuotoon ja tuonne pikkutupa -blogin puolelle. Varmaan teemana pysyy täälläkin mukana. Nyt vain tuntuu, että on pakko ottaa hieman etäisyyttä viime viikon ryöpytyksen jälkeen. Kiitos teille ihanille lukijoille, jotka jaksatte tsempata ja tukea. Siitä olen saanut voimia. Yleensä ajatellaan, että lapsettomuudessa kyse on siitä, että jommassa kummassa, naisessa tai miehessä, on vikaa. Olemme nyt parin viimeis...

Saapui Hussilta kirje. Aika olisi varattu kummallekin yhteisesti. Jos olisin tiennyt mitä tuo kirjeen saaminen ja avaaminen saa aikaan, olisin antanut olla. Tiedänpä mitä sillä tarkoitetaan, kun sanotaan, "että sitten kun helvetti jäätyy." Olipa oikeasti tuskainen loppuviikko. Ei ollut ympärillä puhetta. Väistelyä, ei kosketusta, siis edes sitä pienintä hipaisua. Lopulta paperit lenteli pitkin lattioita ja sitten itkettiin. Tai siis minä itkin. Yhdessä ei siis tässä vaiheessa mentäisi. Yritetään vielä ennen tarkempia tutkimuksia. Peruin yhteisen naisten klinikalle. Jos ei yhdessä mennä, ei tutki kumpaakaan. Oli heidän viesti. Eivät tee julkisella pelkästään naisten tutkimuksia. Gynelle jos haluaa, niin yksityiselle on mentävä. Vaikka haluan ja toivon lasta, en oikeasti halua menettää tuota miestä. Kyllä hänkin lapsia haluaa. Enpä kuitenkaan haluaisi olla mieheni vihamies. En halua toiste nähdä sitä, kun hän suuttuu. Melkein seitsemän vuotta ja ensimmäinen näin iso rii...

Eilen postiluukusta kolahti vihdoin ja viimein lähteaika lääkäriin. Avasin kuoren jännitysteksestä sekaisin. Oma hämmennys oli suhteellisen suuri, sillä aika oli suoraan hormonipolille. Ensin hoitajalle ja sitten lääkärille. Olin kyllä tietääkseni hakenut lähetettä gynegologille. Tarkoitus oli tässä vaiheessa vain katsoa, että onko mulla paikat kunnossa. Noh, eihän se ihan näin mennyt. Aikahan napsahti molemmille ja miehen reaktio oli ihan omaa luokkaansa.  Avauduin miehen reaktiosta. Sain niskaani ryöpytyksen, jossa todettiin, että jos mieheni ei ole valmis tähän, ei hän ole valmis isäksikään. Kuinka paljon se loukkasi, vaikkei sanoja ollut sellaiseksi tarkoitettu. Kukaan muu ei tiedä meidän tilannetta. Olimme ajatelleet reitin hieman toisenlaiseksi. Juu, ymmärränhän minä, että on tärkeä tutkia molemmat, mutta kyllä ihmisen pitää itse olla valmis niihin tutkimuksiin.  Jäin oikeasti miettimään sitä, miksi lapsettomuus saattaa hajottaa parisuhteen. Asetammeko me miehi...

Suosittelevat, että gynellä pitäisi käydä säännöllisesti. Pitäisi ja pitäisi, mutta kun sinne on niin vaikea päästä. Kunnallisella puolella pitää käydä ensin omalla lääkärillä, joka arvioi sitten sen, että onko tarvetta päästä gynelle. Sama juttu oli kun työterveyden kautta lähdin lähetettä hakemaan. Viime kuussa sain vihdoinkin itseäni niskasta kiinni ja varasin ajan lääkärille, jotta saisin gynelle lähetteen. Työterveydessä oli mukava lääkäri, jolle oli helppo puhua. Kertoi kyllä suoraan, ettei työnantaja maksa näitä hoitoja. En kyllä sitä odottanutkaan. Kertoi lääkäri vielä laittavansa lähetteen gynelle julkiselle puolelle, jotta sitten olisi tarvittaessa mahdollisuus suoraan päästä jatkamaan hoitoihin, jos niille on tarvetta. Ottivat kaikki tarvittavat labrat jo lähetteeseen liitteeksi, olisivat kaikki sitten jo valmiina. Tuloksista ei löytynyt mitään hälyttävää lainkaan. Sanoi vain lääkäri, että keltarauhashormoonit oli jopa korkeammat kuin hän osasi odottaa kierron loppupuol...

Tekstissä käytetyt laulun sanat ovat Markku Perttilän Vierellä kulje -kappaleesta. Täällä jo ilta tummenee, väsynyt tuuli huokailee. Keitimme vielä iltateen ja kuljemme yöhön hiljaiseen. Takana alkuaskeleet, edessä uutta aukenee. Suru ja riemu vuorollaan kutsuvat kanssaan kulkemaan.    Aika usein olen viime aikoina pysähtynyt miettimään aikaa. Sitä aikaa, jonka olen saanut mieheni kanssa yhdessä kulkea. Olemme selvinneet jo monesta liemestä yhdessä. Olemme selvinneet läheisen sairaudesta, taloudellisesta ahdingosta ja kaikesta arjen kiireydestä. Olemme selvinneet pitkästä välimatkasta ja siitä, että olen työni puitteissa suhteellisen paljon pois kotoa.   Olemme järjestänet yhdessä olomme aikana aikatauluja uusiksi moneen kertaan. Annamme toisillemme aikaa silloin kun se on mahdollista, mutta emme myöskään velvoita toisiamme viettämään kaikkea yhteistä vapaa-aikaa yhdessä. Puhumme asioista, mutta voimme myös olla hiljaa ja silti nauttia toistemme seurast...

Lapsettomuus on pelottavaa. Entä jos tämä on jotenkin pysyvä tila? entä jos en oikeasti voi saada lapsia? Onko meillä voimia lähteä sitten johonkin adoptioprosessiin? Entä sitä ennen kaikki ne hoidot? Kaipuu tuntuu kasvavan päivä päivältä vain suuremmaksi. Haluaisin jo olla äiti. Haluaisin olla jotain enemmän kuin vaimo tai nainen. Toki miehen kanssa on puhuttu omasta lapsesta aina adoptioon asti ja emme ole adoptiota todellakaan sulkeneet pois, mutta mutta.. Kuinka pitkään minun täytyy odottaa? Lapsettomana sitä kokee olevansa jotenkin vajaa. En kuulemma voi ymmärtää moniakaan asioita, koska minulla ei ole lapsia. En voi ymmärtää ja siksi minut on helppo sysätä monista asioita sivuun. Kaikkein paras oli aikoinaan, kun minut sivutettiin kahvipöydässä kokonaan sillä, että muut puhuivat kestovaippojen imukyvystä. Niin.. Enhän minä voinut osallistua keskusteluun, koska minulla ei ollut lapsia. Jotenkin aina välillä tuntuu, että työyhteisö asettaa hieman paineita. Koska minulla ei o...

Pidän paljon joulusta. Olen aina pitänyt. Tänä vuonna kuitenkin ehkä hieman ahdistaa. Vaikka pidän siskojeni lapsista, tuntuu kuitenkin, että näin joulun lähestyessä oma ahdistukseni vaan kasvaa. Katso siinä sitten aattoiltana ympärillä pyörivää, kaunista tyttölasta, jonka silmät tuikkivat kuin pienet tähdet. Tiedätkö sen tunteen? Pudottivat pommin näin joulun kunniaksi. Tulee lapsi. Laittoivat viestin. Sydän jätti muutaman lyönnin väliin. Olen onnellinen heidän puolestaan kaikesta huolimatta. Sillä hetkellä tuntui hyvältä, että tieto tuli viestinä. Sain omat tunteeni kuriin. Ehkä meidänkin vuoro tulee sitten joskus. Ehkä mekin saamme joskus sellaisen pienen nyytin syliin.

Eilen sain vihdoin ja viimein varattua ajan gynelle. Siitä on moni mulle sanonut jo pitkään ja joo tiedän, että olisi varmaan pitänyt tuokin asia hoitaa jo aikoja sitten pois alta, mutta mutta.. Moni sanoo, että suomalainen mies ei puhu. No kyllä se taitaa päteä samalla tavalla myös meihin naisiin. Lapsettomuus on kipeä asia. Sitä on äärettömän vaikea ottaa esille. Huomasin sen gynelle aikaa varatessa. Tai siis gynellehän ei saa suoraan aikaa varattua vaan pitää mennä lääkärin kautta, joka sitten kirjoittaa lähetteen, jos kokee sen tarpeelliseksi. Suositushan on se, että gynellä käytäisiin kerran vuodessa katsomassa, että kaikki on ok. Multa hoitaja kysyi puhelimessa, että onko kyse jostain sairaudesta. Nii-iin.. Kyllähän siinä sai taas hetken miettiä, että mitä sitä vastaa. Sönkötin siinä sitten, että ei tai ehkä tai miten sen nyt sitten ottaa. Olin hetken hiljaa ja kerroin kaiken oleellisen. Toisaalta se tuntui häpeälliseltä myöntää, että hei mussa saattaa oikeasti olla jotain...

Sain rauhassa miettiä ja hiljentyä omien kipeiden asioiden ja pettymysten kanssa. Samalla sain huomata sen, kuinka paljon se vihlaisee kun joku sanoo, että ymmärtäisin vasta sitten kun itselläni olisi lapsia. Kyllä siinä kyyneleet tulvahti silmiin hyvin nopeasti. Muistan eräänkin läheisen sanoneen minulle, ettei osaisi kuvitella minua äitinä. Se sattui. En kuulemma ole hänen mielestään niin perhetyyppiä. Eivät he tiedä, millainen olen! Suututti, mutta en halunut hälle avautua koko asiasta. Ja eräs toinen tuumaili, että hyvähän sinun on olla kun ei sinulla ole lapsia. Silloin voi kuulemma tehdä juuri sitä mitä haluaa. Eikä kuulemma tarvitse kantaa huolta ja vastuuta mistää. Niin ja samainen ihminen on joskus myös sanonut, etten minä ole sopiva äidiksi. Tuosta viimeisestä on aikaa kyllä jo useampi vuosi.  Muistan sen satuttaneen jo silloin, ja se satuttaa edelleen. Tosin nyt eri syystä kuin ennen. Nyt taustalla on se pelko: entä jos…? Välillä sitä vaan toivoo, e...

Kävin keväällä työmatkan aikana moikkaamassa perhetuttuja. Olin siinä lähtöä jo tekemässä, kun minulle sitten todettiin, että "katselin tuossa, että teille olisi perheenlisäystä tulossa." Kyllähän se vetäisi ilmeen vakavaksi ja hetken siinä sitten joutui miettimään, että mitä sitä vastaisi. Tuumasin siihen, ettei ole ja etten tiedä onko koskaan tulossakaan. Vastaanotto oli hyvin ymmärtäväinen. Toki olen aikaisemminkin puhunut asiasta, mutta vain läheisille ystävilleni. Tähän vanhempaan pariskuntaan on kuitenkin aina ollut tietynlainen luottamus. Nytkin he kuuntelivat kaikessa rauhassa kun avauduin aiheesta. Oli helpotus voida sanoa kaikki se ääneen. Sanoittaa oma kaipuu jollekin muulle kuin läheisimmille ihmisille. Tuntui hyvältä tulla kuulluksi ja kohdatuksi. Lapsettomuus on niin vaikea aihe puhua. Ei siitä pidetä samalla tavalla meteliä kuin siitä, että vauva on tulossa. Monet jää varmasti yksin aiheen kanssa. Olen onnekas kun ympärillä on ihmisiä, joille...

Pääsin aikoinaan arvioimaan Anna Pihlajaniemen Adoptiomatkaa. Muistan sen tunteen, kun lähes painolämmin kirja putosi postiluukusta sisään. Ihastuin, rakastuin ja luin sen kerta istumalta läpi. Olimme näihin aikoihin puhuneet miehen kanssa siitä riskistä, ettei voitaisi ehkä saada omia lapsia ja samalla puhuneet mm. adoptiosta vaihtoehtona. Kuitenkaan silloin ei mikään ollut ajankohtainen, kun koulukin oli mulla vielä kesken. Tämä kirja on minulla hyllyssä ja siitä on tullut jotenkin  tärkeä, omalla tavallaan. Toivoisin olevani yhtä rohkea kuin Anna. Toivoisin itse uskaltavani puhua yhtä avoimesti. Arvostan Annan kirjoitustaitoa yli kaiken. Ja suosittelen tätä kirjaa edelleen lämpimästi luettavaksi ihan kaikille. Tässä vielä kirja-esittely, jonka tein tuosta kirjasta silloin, kun se postiluukusta kolahti lattialle. Kirja, jota ei malttaisi kädestä pois laskea. Se imaisee mukaansa. Uppoudun syvemmälle. Haluan tietää lisää. Kirja on niin taidokkaasti kirjoitettu, ettei sen...

Pitkä viikonloppu. Arjen luksusta. Vein miehen eilen aamulla töihin ja suuntasin ystäväni luokse vierailemaan, kun arkena ei ehdi millään näkemään. Samalla keräilin rohkeutta hautausmaan vierailulle. Kynttilänkin olin jo valmiiksi pakannut laukkuun. Kuitenkin ajatuksissa vain pyöri, että onko minulla oikeutta mennä tyhjän sylin muistopaikalle. Lasketaanko minua sittenkään lapsettomaksi, kun me emme ole yrittäneet vielä vuosia. Sitä tuntee itsenäs jotenkin vajaaksi, eri arvoiseksi kuin muut. Minä olen usein kuullut siitä, etten voi ymmärtää, kun meillä ei ole lapsia ja kuinka paljon se vihlaisee, etenkin näin ammattikasvattajana. Kyllä sitä kokee olevansa jotenkin heikoilla ja haavoittuvainen asian kanssa. Omien kipuilujen hyväksymistähän tämä on. Sitä ehkä enemmän kuin mitään muuta. Ystävän luota lähtiessäni mietin, että kummalle hautuumaalle suuntaisin. Päätin valita sen, mikä on lähempänä kotia. Jos vaikka ajomatkalla en saisikaan kerätyyä sitä viimeistä rohkeuden ripettä k...

Joko saan sanoa, että selvisin hengissä tästä työviikosta, vaikka vielä tänään on töitä? Viikko on ollut yhtä juoksemista ja samalla tunteiden vuoristorataa.Tunteet ovat olleet todella pinnassa ja paljon saanut stempata, ettei itkuun asti purskahda. Maanantai oli kyllä niin puhdas fiasko. Eipä kannata kirjoittaa aroista asiosta ennen työkoulutusta. Ensinnäkin itkin melkein koko matkan töihin ja sitten vielä työkokouksessa purskahdin itkuun, kun piti kiertää kävellen huoneessa ja samalla miettiä omaa elämää. Bingo.  Nyt tunteet on taas tasaisemmat. Mutta kyllähän ne omat kipuilut taas nosti päätään. Niin miksi  minä? Mikä on sitten elämäni tarkoitus? Jälleen tuli töissä se olo tällä viikkolla, etten ymmärtäisi kun ei minulla ole lapsia. Erään ihmisen asenne huikui sitä. Älähdin vain jotain ammattitaidon aliarvioimisesta ja siitä, että kyllä minä osaan työni hoitaa. Meillä on paljon puhuttu siitä, ettei henkilökohtaisia asioita saisi viedä töihin, kun ne kuormittaa työyhte...

Se hetki, kun suru ja pettymys kietoutuu viitan lailla ympärille. Katkeruus hiipii hiljaa esiin nurkan takaa kolkuttamaan raameja ja kuiskailee, että miksi me emme vaan kaikki muut. Se tunne, kun sydän pakahtuu kaipuusta ja välisinkin miettii tulevaa. Olemmeko vain me kaksi? Eikö tule kolmatta tai neljättä? Saako ihminen surra sitä mitä ei ole? Tyhjä syli ja sen mukana kulkeva suru ovat monille vaikeita kohdattavia asioita. Lapset ja lapsettomuus määrittelee ja jakaa ihmiset kategoriaan. Yhteisiä asoita tuntuu välillä olevan niin vähän. Mistä puhuttaisiin? Ei kai taas lapsista. Noh mitä sinä teit viime viikolla? Ai olit lasten kanssa. Nii-iin. Tai kun lapseton kertoo juosseensa paikasta toiseen ilman että on taas ehtinyt hengähtää, saattaa perheellinen ajatella, että hyvähän sulla, kun ei ole lapsia huollettavana. Jokin aika sitten Tuusulan seurakunta avasin Tyhjän Sylin muistelupaikan. Lapsettomuus, kohtukuolemat ja pienten lasten poismeno koskettaa monia. Tiedän, ett...

Olen nyt useamman päivän yrittänyt tasoittaa tunnekuohua. Olen yrittänyt saada koko asian pois mielestä, mutta turhaan. Edelleen kiehuu ja ärsyttää. Aivan samalla tavalla kuin kommentit siitä, etten minä voisi ymmärtää, kun ei minulla ole lapsia tai että ymmärtäisin sitten kun niitä lapsia tulee. Olen yrittänyt pitkään välttää näihin kannan ottoa, niin kuin silloin tasa-arvoisen avioliittolain kohdallakin. Silloin kirjoitin samasta tematiikasta kuin nytkin.. Nimittäin lapsettomuudesta... Kaikkihan siis alkoi Ylen julkaisemasta uutisesta "Sortaako hallitus lapsettomi? Sairasta lasta voi hoitaa täydellä palkalla, itseään ei." Samantien alkoi vilkas kommentointi siitä, että on väärin kun perheet joutuvat maksamaan kalliita päivähoitomaksuja tehdäkseen töitä ja lapsettoman ei tarvitse sellaisista asioista välittääkään. Niin tai se, että lapset kantavat hoidosta ja koulusta kaikki tartuntataudit kotiin, jotka sitten vaikuttavat arkeen. Ja me lapsettomatko emme niitä taute...

Eilen aamulla nousin viiden aikaan ylös juoman mieheni seuraksi aamukahvit ja saattamaan hänet liikenteeseen. Kaikessa siinä tohinassa unohdin jopa kertoa, kuinka paljon rakastankaan häntä. Nyt oltaisiin viikko koiran kanssa kahdestaan kotosalla miehen kirmaillessa pitkin metsiä. Eilen vietin ihan mahtavan lapsettomien päivän  oman seikkailijani ryhmän kanssa metsässä yhdellä laavulla touhuten. Paistettiin tyttöjen kanssa makkaraa ja tehtiin nuotiolla suklaabanaania. Harjoteltiin jonglöörausta. Tosin vasta sen jälkeen kun jokainen oli ensin tehnyt ne pallot itselleen. Siinä kun tytöt yrittivät saada palloja liikkeelle oikealla tavalla, kysyttiin meiltä varovasti nuotiopaikan toiselta puolelta, että saiskos näyttää ja kertoa miten tuo onnistuisi. Ilman muuta oli meidän vastaus. Tytöt katsoivatkin silmät suurina pallojen sujuvaa liikettä. Kaiken kaikkiaan päivä oli ihan mahtava. Vaikka alussa näytti, että sää olisi ihan puhdas susi, niin lopulta saatiin retkelle mahtava ilma. Ko...

Tässä on jälleen vietetty pitkiä vapaita. Viime viikko oli kolmipäiväinen työviikko ja tälle viikolle tulee pituutta saman verran. En valita. Vapaitakin on joskus pakko pitää myös pois päin. Ainut harmitus on tässä vapaa putkessa ollut tuo, ettei miestä ole juurikaan näkynyt. Toki tämä on meille ihan normaalia, että meidän työt ja vapaat eivät  millään osu yhteen. Nautin siis vappuaattona kotona vallitsevasta rauhasta ja hiljaisuudesta ennen kuin päästiin lähtemään saunaan. Hetken siinä jo harkitsin, että jos heittäisin rullikset alle ja antaisin vaan mennä, mutta en saanut sitäkään aikaiseksi. Onhan välillä ihan ok olla aikaansaamaton? Vappupäivänä sentään ryhdistäydyin. Osallistuin siskoni perheen vappupiknikille sen jälkeen kun olin miehen vienyt  töihin. Vietin heidän kanssaan aikaa ja katselin kuinka nuorin pyöri pitkin nurmikoita. Sydämessä hieman vihlaisi. Siirryttiin siitä sitten siskon luokse vielä kahville ennen kuin nappasin ystävän kyytiin. Puhuttiin vaihto...