Ripaus sotkua ja sekamelskaa sekä saavillinen tempperamenttia, sisukkuutta ja periksiantamattomuutta. Tekevälle sattuu ja tapahtuu. Kirjoituksia arjen hulinoista ja touhuista ja lapsettomuudesta sekä rakkaudesta geokätköilyyn sekä käsitöihin.


Translate

perjantai 29. tammikuuta 2016

Kun gynelle on vaan niin vaikea päästä...

Suosittelevat, että gynellä pitäisi käydä säännöllisesti. Pitäisi ja pitäisi, mutta kun sinne on niin vaikea päästä. Kunnallisella puolella pitää käydä ensin omalla lääkärillä, joka arvioi sitten sen, että onko tarvetta päästä gynelle. Sama juttu oli kun työterveyden kautta lähdin lähetettä hakemaan. Viime kuussa sain vihdoinkin itseäni niskasta kiinni ja varasin ajan lääkärille, jotta saisin gynelle lähetteen.


Työterveydessä oli mukava lääkäri, jolle oli helppo puhua. Kertoi kyllä suoraan, ettei työnantaja maksa näitä hoitoja. En kyllä sitä odottanutkaan. Kertoi lääkäri vielä laittavansa lähetteen gynelle julkiselle puolelle, jotta sitten olisi tarvittaessa mahdollisuus suoraan päästä jatkamaan hoitoihin, jos niille on tarvetta.


Ottivat kaikki tarvittavat labrat jo lähetteeseen liitteeksi, olisivat kaikki sitten jo valmiina. Tuloksista ei löytynyt mitään hälyttävää lainkaan. Sanoi vain lääkäri, että keltarauhashormoonit oli jopa korkeammat kuin hän osasi odottaa kierron loppupuolella. Labrojen mukaan kaikki olisi kuulemma kunnossa. Nyt odotan gyneltä aikaa. Hoitotakuu. Kolmen kuukauden aikana heidän tulisi antaa aika. Sitä tässä siis odotellessa.


Oma olo on ollut paljon, paljon rauhallisempi. Ehkäpä se, että nyt tiedän, että asiat etenee omalla painollaan. Kiertokin on nyt jo toista kertaa pidempi. Ehkä stressitaso on alhaisempi tai sitten olen vain yksinkertaisesti löytänyt jonkin asteinen sisäisen rauhan asioiden kanssa. Töissäkin otin asian nyt tiimikokouksessa esille. Mulla kun ei ole työaikaa ja työ on hyvin epäsäännöllistä. Kertominen kyllä helpotti. Nyt tiedän, ettei työkaverit ainakaan hirveesti kyselle lasten perään.

maanantai 25. tammikuuta 2016

Arjen teologiaa - Kaikella on aikansa ja paikkansa

Välillä pysähdyn ihmettelemään maailman menoa ja kulkua. Saatan hetkeksi kadottaa ajantajun miettiessäni sitä, miten kaikki tuntuu aina välillä niin vaikealta siltä, ettei mistään taas saan kiinni millään. Toisaalta koen, että juuri nämä pysähdykset ovat ainakin minulle niitä kaikkein merkittävimpiä hetkiä.
 
Muistan ennen häitä etsineeni erästä minulle äärimmäisen tärkeistä henkilöä ties kuinka pitkään, kun ajan myötä oli kaikki yhteystiedot kadonneet ja jäljelle jäänyt vain nimi. Numerotiedustelun kautta löysin puhelinnumeron, mutten ollut ollenkaan varma, että olisiko se juuri se oikea vai kenties väärä numero. Kirjoitin siihen viestiin, että miksi viestin lähetin ja pyysin jo ennalta anteeksi häiriötä, jos viesti tulisi väärään numeroon. Pyysin vielä ilmoittamaan, että jos viestin saaja ei olisi  minun etsimäni henkilö. En saanut paluuviestiä.
 
Muistan varmasti lopun ikäni sen hetken, kun kesken työpäivän, riparikonsertin, puhelin ilmoitti uudesta viestistä. Nuoret kääntyivät katsomaan juuri sillä hetkellä kun luin viestiä ja päästin kevyen voiton tanssin ilmoille ja heti perässä tulivat kyyneleet. Siinä hetkessä oli vaan sitä jotain, mitä ei pysty sanoiksi kuvaamaan. Siinä hetkessä kaikki tuntui vain jotenkin niin oikealta, siltä kuin sen olisi pitänytkin mennä juuri niin. Sanotaanhan sitä, että kaikella on aikansa ja kaikella on paikkansa. Juuri siltä minustakin tuntui sillä hetkellä.
 
Tuo etsimäni henkilö on sylikummini, josta tuli minulle tosi tärkeä niiden kesien aikana, jolloin olin kesätöissä suhteellisen lähellä hänen asuinkuntaansa. Noiden kahden kesän aikana puhuimme niin monesta asiasta, ja ne keskustelut ovat jääneet jotenkin hyvin elävästi jääneet mieleen. Noiden kahden kesän aikana minulle avautui aivan uudella tavalla kummiuden merkitys. Ja etenkin siinä vaiheessa kun löysin kummini uudestaan monien vuosien jälkeen. Ei se kummius lopu siihen hetkeen, kun lapsuus on ohi.
 
Jotenkin koen, että kummin yksi tärkeimmistä tehtävistä on olla matkakumppani. Se aikuinen, jolle olisi helppo puhua asiasta kuin asiasta. Jotenkin ajatusten tasolla tämä sylikummi on minulle aina ollut juuri sellainen. Muistan kaikki ne kirjeet, joita hänen kanssaan lapsena kirjoitin. Taitavat nuo hänen kirjeensä olla edelleen tallessa. Matkakumppanuuden lisäksi kummin tärkein, ehdottomasti tärkein tehtävä on kummilapsen ja hänen perheensä puolesta rukoilu.
 
Koen nyt aikuisena löytäneeni kummistani juurikin sen matkakumppanin, jonka kanssa voin kaikessa rauhassa pysähtyä ihmettelemään asioita. Ilman kummiani en olisi varmaan koskaan pysähtynyt miettimään kummiutta sen tarkemmin. Vaikka välissä oli kilometrejä ja vuosia, niin silti koen hänen olleen jotenkin aina läsnä. Läsnä omalla tavallaan. Se mitä toivon, on että löytäisin sen läsnäolon taidon myös omiin kummilapsiini.
 
Koen olevani siunattu, koska vanhempani ovat onnistuneet viisaasti valitsemaan minulle kummit. He ovat löytäneet ne kummit, jotka jaksavat edelleenkin kiinnostua minusta ja minun asioistani ja olla läsnä elämässäni. Sellaiset kummit ovat siunaus, sillä matkakumppanuus ei pääty siihen, että kummilapsi kasvaa aikuiseksi. Vaan siitä se vasta todellisuudessa alkaa.

sunnuntai 24. tammikuuta 2016

Paita ahdistus: Jostofroteesta paita

Tilasin vuoden vaihteen jälkeen Seliasta kangasyllärin. Hieman oli sellainen fiilis, että olisi sikaa ostanut säkissä. Joku muu valitsee kankaan puolestani tietämättä laisinkaan mieltymyksistäni tai elämäntilanteestäni. Pakettia avatessa mahassa kipristeli. Nistelin kangasta toisensa jälkeen sivuun ja hypistelin niitä. Se oli rakkautta ensisilmäyksellä! Ehdoton aarre Selian ylläripussissa oli Leena Rengon suunnittelma joustofrotee Meripuutarhuri.
 
Moni ehkä mieltää joustofroteen lasten kankaaksi. Näin kankaassa kuitenkin heti paidan. Sellaisen rennon, jossa on hyvä olla kesälläkin vaikka siinä olisi pitkät hihat. Ja ehdottomasti huputon. Ah, materiaali olisi aivan loistava leirioloissa. Kotoa kun löytyi vielä valmiina lähestulkoon samanväristä resoria, olin onnesta soikeana.

Kaavan pohjana paidassa toimi burdan miesten huppari. Olin siitä jo aikaisemmin ehtinyt piirtämään itsellenikin kaavat ja ompelemaan siitä paidan. Nyt kavensin kaavaa hieman. Väljä saisi paita olla, muttei liian väljä. Kun siinä sitten asettelin kankaita kaavalle näytti siltä, ettei pitkiä hihoja saa mitenkään tehtyä. Miten tahansa kun hihan kaavaa asettelin, ei kangas vaan riittänyt. Eihän siinä auttanut muuta kuin tehdä hihoista 3/4 osa hihat.
 
Siinä vaiheessa kun paita oli valmis, jo hieman häiritsi hihojen pituus ja samalla paljastui toinen paidan murheenkryyni: Kaulus. Se ei tahtonut asettua millään ja selvästi kaipasi jotain. Tulin vain siihen tulokseen, että paitaa täytyy vielä muokata, jotta sen saa käyttöön. Tosin aikaahan siinä vierähti muutama viikko, ennen kuin sain työn alle muutokset. Katselin kankaan tilkkuja ja mallailin siihen hihan pidennys osaa. Ta daa, sen sai aivan nätisti otettua eikä tehnyt edes tiukkaa. Kuumeisesti etsin hupun kaavaa ja asettelin sen huolellisesti kankaalle. Senkin sai otettua todella nätisti tilkulta.
Olihan siinä pientä näpertäistä ja piipertämistä, että sain resorit ommeltua hihoihin j huppuun kiinni. Tosin kyllä se oli sen arvoista. Nyt tuntuu, että paita istuu muutenkin päälle paremmin. Hihojen resorit ovat hyvän kokoiset, mutta hupusta tuli ehkä hieman liian iso joka suuntaan. Pääasia taitaa kuitenkin olla se, että paita on oikeasti todella mukava päällä ja sopii äärimmäisen hyvin niihin sammareihin, jotka tekaisin tuossa jokunen aika sitten.
 
Mitä enemmän paitaa pidän päällä sitä paremmalta se tuntuu. Vaikka lähtökohta kankaan hankkimiseen ei ehkä ollut oma valinta, mutta joskus kannattaa näinkin päin. Tämä paitaa varten odottaa ystävältä saatu oranssi joustofrotee, josta ajattelin caprit  tehdä paidan kaveriksi. Mut siis, ei varmaan epäselväksi jäänyt, että mä tykkään ihan hurjasti tästä paidasta. Ja tämän ylläripussin  sisällöstä positiivisesti hämmentyneenä laitoin uuden ylläripussin tilaukseen, vaikka edellisestäkin on kankaita ompelematta.
 

torstai 21. tammikuuta 2016

Apua! Suodatinpussit on loppu!

Se tunne kun aamulla nousee sängystä ylös ja kävelee unenpöpperössä kahvinkeittimelle ja ajattelematta sen enempää laittaa vedet keittimeen ja rupeaa hapuilemaan suodatinpussia, mutta käteen osuu vain tyhjä laatikko. Voi paska! Se ensimmäinen fiilis.

Varmaan jokaiselle on joskus käynyt noin, myös mulle ja viimeksi eilen. Kyllä siinä sai hetken taas raapia päätään. Toki tuo kauppa on tuossa lähellä, mutta enpä aamusta jaksanut sinne lähteä kävelemään vaan raavin siinä sitten päätä ja mietin, että mikä olisi sopiva hätäapu tilanteeseen.
 
Muistinpa siinä sitten, että talouspaperi toimii hyvin apuna, mutta eihän meillä sellaista sattunut olemaan. Hetken jopa harkitsin vessapaperin käyttöä, mutta sitten muistin kaapissa tyhjänpanttina lojuvat servetit. Bingo! Hetken siinä sai näpertää ennen kuin suodatinpussin korvike oli käyttövalmiina paikoillaan.
 
Serveteissä on yleensä kaksi paperia päällekäin. Päällimmäinen paperi on yleensä ohutta ja alla oleva paksumpaa. Nämä paperit kun irrottaa toisistaan, niin se paksumpi paperit on oivallista materiaalia hätäsuodatinpussiksi. Servettipaperista taitellaan kolmio ja tadaa! Kahvin purut voidaan laittaa kolmion sisälle ja ne ei tipu mihinkään. Loistavaa ja kahvin saakin keitettyä hetkessä valmiiksi.
 
Monille yksi taittelukerta riittää ja sitten haetaan täydennystä puutteeseen. Mutta ei meillä. Menin kyllä sinne kauppaan ja mies vielä muistutti mua suodatinpusseista sekä kahvista, mutta paskat. Sen siitä saa kun on sama pää kesät talvet. Edelleen servetit on oivana apuvälineenä.

Muita hyväksi havaittuja keinoja samaan tilanteeseen ovat:
  • Elmukelmu, johon on nuppineulalla pistelty reikiä.
  • Perussiivilä, jonka läpi keitetty kahvi kaadetaan mukiin.
  • Ohut naisten sukka tai miksei vaikka sukkahousut, jonka sisään laitetaan purut. Suosittelen kyllä käyttämään puhtaita.
Millaisia keinoja on sulle tullut vastaan?



perjantai 15. tammikuuta 2016

Teoriaa Miehistä - Suomalaisen miehen pyhättö

Sitä kaipaa silloin kun sitä ei ole omassa kodissa ja sitä kiroaa silloin kun se on, etenkin jos kyse on sähkölämmitteisestä. Kyllähän se syö sähköä kuin mikäkin. Tai niinhän sitä siis voisi hyvin kuvitella. Niin ja mikä kumma juttu se on, että kiukaalle saa heittää vettä? Jos se on puukiuas niin, eikös se tuli sammu vedellä? Niin ja eihän sähkölaitteeseen saa koskea märkänä, mutta on se vaan kumma, että kiukaalle heitetään vettä, vaikka se kuinka toimisi sähköllä. Loogistako? Ei todellakaan!

Saunahan on suomalaisen miehen pyhättö. Siellä saa miehen kuin miehen puhumaan. Istutappa mies lauteille ja sihauta siinä sitten vielä hälle olut auki, niin johan rupeaa miehen suu pulputtamaan kuin mikäkin papupata. Tuleepa kuule kerralla pitkän ajan kuulumiset. Saunan lauteilla mies puhuu kaiken sen, mikä mieltä painaa. Naisellekin voi hätätilanteesta saunassa avautua, mutta silloin kun suomalaisia miehiä istuttaa saunan lauteille useamman, on siinä parempi heikko hermoisen pysyä jo kaukana.
 
Sauna on vakiinnuttanut paikkansa suomalaisten miesten kulttuuriin. Oli sitten joulu tai juhannus, niin saunaan on päästävä. Lisäksi kaivetaan esille vihta, jolla miehet voivat ottaa toisistaan mittaa saunan lauteilla. Hakataan toisen selkään punaisia viiruja hikihatussa ja kaiken huippuna suomalainen mies vielä nauttii suunnattomasti tästä väkivaltaisesta suorituksesta ja todennäköisesti pyytää sauna seuraa lyömään lisää ja kovempaa.
 
Se mitä harva ymmärtää, on suomalaisen miehen tarve näyttää muille saunassa olevansa parempi kuin muut. Pienessä sievässä mukaan saapuu se kuuluisa suomalainen sisu. Sisu majoittuu tiukasti miehen kainaloon kiinni ja kuiskii korvaan, että sä olet paras ja voitat muut. Eihän silloin miehellä kantti anna enää periksi, vaikka löylyt olisi liian kuumat, vaan hän istua jököttää tiukasti omalla paikallaan ja sanoo vain muille, ettei löylyt missään tunnu. Hän on se, joka viimeisenä ulos lähtee. Kyllä siinä varmaan pidemmän päälle käy ylpeys lankeemuksen edellä ja sitä kiroaa sisunkin johonkin syvimpään helvettiin.

keskiviikko 13. tammikuuta 2016

Vyöhykkeiden värittämä elämä

Kuuntelin aamulla töihin ajaessa Radio Novaa. Oli joku lähettänyt heille kuvan helsinkiläisestä bussipysäkistä, jossa parisen kymmentä ihmistä odotti bussia nätissä rivissä seisten siten, että jokaisen välissä oli reilu metri väliä. Tämä kuva oli otettu lumimyräkän vallitessa ja tuulen tuivertaessa. Läheisyyden pitäisi kuulemma lämmittää, mutta e-hei, ei täällä etelässä.
 
Jäin kuuntelemaan Novan juontajia tarkemmin. Puhuttiin intiimistä, henkilökohtaisesta, sosiaalisesta, ja julkisesta vyöhykkeestä. Ihmisen normaali intiimivyöhyke on n. 45 cm ja siihen päästetään vain lähimmät ystävät ja perhe läpäisee tämän suoja-alueen. Henkilökohtainen vyöhyke pitää sisällään intiimin vyöhykkeen ja sen säde on n. 1,5 - 2 metriä. Tälle vyöhykkeelle ei päästetä kaikkia ihmisiä. Tämä on se oma tila, josta halutaan pitää kynsin ja hampain kiinni. Sosiaalinen tila jatkuu kolmeen metriin asti, mutta vieraita ei päästetä kuitenkaan henkilökohtaisen vyöhykkeen sisälle. Ja sitten on, ah niin ihana, julkinen vyöhyke, joka läpäisee ihan kaikki ja sillä vyöhykkeellä voi jokainen kulkea vapaasti.
 
Jäin oikeasti miettimään näin vyöhykkeitä ja juontajien puhetta. Tunnistin itseni tavallaan. Intiimille alueelle ei oikeasti pääse kuin vain ne läheisimmät ihmiset. Henkilökohtaisen alueen rajat ovat lähemmäs 2,5 puolta metriä. Muistanpa oikeasti eräässä koulutuksessa, jossa käytiin tuota henkilökohtaista rajaa, niin kolmen metrin kohdalla alkoi jo ahdistamaan, että toinen tulee lähemmäksi ja lähemmäksi. Vihaan kauppakeskuksia ja kauppojen ruuhka-aikoja. Joka paikassa ihmisiä ja ryysistä. Kylmä hiki nousee otsalle ja voisin vain juosta karkuun. Kuvitelkaapa minut sitten johonkin pieneen hissiin ventovieraiden kanssa. Pelkkä ajatuskin ahdistaa. Niin ja teen töitä, joissa olen jatkuvasti kontaktissa ihmisiin, myös niihin täysin tuiki tuntemattomiin. Pitäisi siinä sitten olla kuin kala vedessä. Von paljastaa: en todellakaan ole!
 
Novassa oli esillä tuon bussipysäkki asian lisäksi myös tuo hissi. Se hissi vielä menee, kunhan ei vaan missään olosuhteissa tarvitse jutella toisen kanssa. Kuvittelepa sellainen tilanne, jossa hissi pysähtyy kerrosten väliin ja jäät sinne jumiin täysin ventovieraiden kanssa, jotka ovat puhtaasti henkilökohtaisella vyöhykkeelläsi ja sinä heidän. Ihanaa! Siinä pitäisi sitten yrittää vielä sanoa jotain todella fiksua ja käyttäytyä kaikkea muuta kuin paniikin omaisesti. Saatika sitten sellainen tilanne, että hissi olisi tupaten täynnä väkeä. Mikä painajainen!
 
Kylläpä elämä on sitten hankalaa. Niin monta asiaa pitäisi ottaa huomioon. Ehkä nämä vyöhykkeet ovat lähinnä suomalainen kansan piirre. Enemmin katsomme kenkien kärkiä kuin haluaisimme ottaa kontaktia toiseen ihmiseen. Koetapa siinä sitten olla normaali ja täysin järjissä. Niin ja entäpä sitten se tilanne, kun nämä vyöhykkeet eivät ole "normien" mukaiset vaan huomattavasti pienemmät. Laitapa siinä sitten minimaaliset vyöhykkeet maksimi vyöhykkeiden kanssa samaan paikkaan ja soppa on valmis. Yhteistä ymmärrystä ei löydy ja vähintään toinen loukkaantuu joka tapauksessa.

tiistai 12. tammikuuta 2016

Projektina housut: sammarit

Olen jo vuosia etsinyt kaupasta samenttihousuja, mutta täysin tuloksetta. Eihän samentti ole ollut muodissa pitkään aikaan. Olen myös kangaskauppoja kiertänyt läpi sillä silmällä, että jos jostain samenttikangasta käsiini saisin, mutta eipä sekään ole onnistunut ennen kuin vasta nyt.

Katselin tuossa eräänä päivänä kangastukun poistokankaita, kun silmiini hyppäsi samenttikangas. Pakkohan se oli tilaukseen laittaa samalla kun tilailin itselleni paitakangasta. Mutta koska tarvitsin myös housukaavat, suuntasin vielä eurokankaaseen kaavaostoksille. Siinä samalla katselin kankaita ja palalaarista silmiini hyppäsi kasa samenttia. Jos olisin kehdannut, olisin varmaan siinä käytävällä tehnyt kunnon voitontanssin. Vihdoinkin!
Housujen kaavaksi valikoitui Burdan syksy-talvi 15-16 malliston housukaava 8087. Loistavan näköinen kaava leveine lahkeineen ja vyötärökaitaleineen. Bingo! Kotona sitten laavoja piirtäessä iski totaalinen black out. Miten kummassa saan siirrettyä vetoketjun siirrettyä edestä sivulle ja miten saan taskuttomat housut, eli mitä linjaa pitkin piirrän kaavan sivusta umpeen? Ei muuta kuin kaavasta kuva ja kysymys Facebookin ompeluryhmään ja sieltä tulikin nopea vastaus. Täysin loogisestihan tuo vetoketjun siirtäminen meni samoin kuin se, etten halunnut taskuja housuihin.
 
Vielä siinäkään vaiheessa ei sytyttänyt kun kaavoja leikkasin ja mallailin kankaalle, että kuinka leveät lahkeet todellisuudessa olikaan (tai sitten vika on omassa silmässä). Onhan se hyvä huomata siinä vaiheessa, kun housut ovat vyötärökaitaletta ja lahkeiden huolittelua vaille valmiit, että lahkeet on aivan ylileveät, jopa omaan makuun. Eihän siinä auttanut kuin huristella koneella lahkeita kapeammaksi ja kapeammaksi. Jouduin jopa ottamaan vetoketjun irti, jotta sain kavennettua riittävästi. Ja voin muuten kertoa, että vetoketjun ompelu ei todellakaan kuulu omiin suosikkeihin.
Lopulta olin tyytyväinen lahkeiden leveyteen ja pääsin laittamaan vyötärökaitaletta kiinni. Muistin myös sen, miksi en ole vuosiin sitä tehnyt. Helppohan se oli kiinni laittaa, ei siinä mitään, mutta on se vaan niin hidasta tai sitten olen liian pikku tarkka. Unohdinpa siinä kaikessa tohinassa tehdä eteen vielä muotolaskoksetkin. Noh ei voi mitään. En vaan jaksanut enää purkaa.
 
Ei siis oikeasti. Kaikin puolin tuli kivat housut. Siis oikeasti. Seuraaviin sammareihin kyllä muokkaan kaavaa lahkeista kapeammaksi ja vyötäröä myös. Tai sitten kokeilen ihan surutta toisenlaisella kaavalla hieman varioiden. Toisaalta nämä leveät lahkeet on vaan se mun juttu. Ei ahdista eikä purista. Puolensa siis kaikessa. Jaksoinpa virittää näihin housuihin oikein napinläven ja napin kuin ihka oikeat takataskutkin.
Ja joku linssiludekin eksyi kuvaan mukaan.
Parasta on kuitenkin se, että sain sammarit, juuri sellaiset kuin halusin. Ja kaiken lisäksi ne on oikeasti mukavat päällä. Tykkään!
 
Niin ja pahoittelut kuvien laadusta.. Kuvat mallia puhelin + instagram = epäselvä...

sunnuntai 10. tammikuuta 2016

Entä jos kirjoittaminen ei enää nappaakaan?

Sekalaista Sakkia blogin Sankari tuossa kyseli, että saako bloggaaja pitää lomaa vai pitääkö koko ajan suoltaa samalla tahdilla uutta juttua ulos, vaikkei saisi mitään aikaiseksi. Kuulostaako tutulta? Tunnistin itseni heti välittömästi. Eihän tästä ole kuin vain muutama vuosi, kun ajauduin vanhan blogini kanssa umpikujaan ja en osannut enää jatkaa eteenpäin.

Haluankin jakaa nyt muutaman oman vinkkini blogisuossa rämpimiseen sille varalle, ettei kirjoittaminen vaan nappaa tai mistään ei saa kiinni. Nämä vinkit ovat toimineet minulla, mutten todellakaan voi taata, että ne toimisivat jollakin toisella.

1. Ota aikaa itsellesi ja ympärillä oleville asioille
Joskus on hyvä pysähtyä katsomaan ja kuuntelemaan ympärillä
olevaa maailmaa. Lähellä olevista asioista saattaa avautua ihan uusia piirteitä.
 
2. Muokkaa blogin ulkoasu uusiksi.
Ulkoasullakin voi olla merkityksensä kirjoitus intoon. Raikas,
uusi ulkoasu voi sytyttää kipinän ja blogi saattaa tuntua jälleen uudelta.
 
3. Aloita juttusarja
Entä, jos olisi juttusarja, joka tulisi ulos joko säännöllisesti tai satunnaisesti?
Näitä voisi rauhassa kirjoittaa ja hahmotella ilman kiirettä ja painetta.
 
4. Pidä tauko ja keksi muuta tekemistä.
Jos päätyy pitämään lomaa tai taukoa blogista, kannattaa siitä ilmoittaa
ainakin jossain määrin. Silloin lukijatkin tietää, että missä mennään.
Taukoa pitäessä voi antaa muille asioille mahdollisuuden.
 
5. Lopeta vanha ja aloita uusi.
Joskus on hyvä aloittaa puhtaalta pöydältä. Toki tässä menettää kaikki
vanhat lukijat, ellei heitä saa siirtymään uuden blogin puolelle,
mutta kirjoitus into saattaa syttyä uudestaan täysin tyhjän edessä.
 
Toivottavasti näistä vinkeistä on jotain apua sellaiselle, joka miettii erilaisia vaihtoehtoja blogin kohdalla. Onko sulla takataskussa jokin kokeilemisen arvoinen vinkki?

perjantai 8. tammikuuta 2016

Arjen Teologiaa - Vierellä kulje

Tekstissä käytetyt laulun sanat ovat Markku Perttilän Vierellä kulje -kappaleesta.

Täällä jo ilta tummenee, väsynyt tuuli huokailee. Keitimme vielä iltateen ja kuljemme yöhön hiljaiseen. Takana alkuaskeleet, edessä uutta aukenee. Suru ja riemu vuorollaan kutsuvat kanssaan kulkemaan.  
Aika usein olen viime aikoina pysähtynyt miettimään aikaa. Sitä aikaa, jonka olen saanut mieheni kanssa yhdessä kulkea. Olemme selvinneet jo monesta liemestä yhdessä. Olemme selvinneet läheisen sairaudesta, taloudellisesta ahdingosta ja kaikesta arjen kiireydestä. Olemme selvinneet pitkästä välimatkasta ja siitä, että olen työni puitteissa suhteellisen paljon pois kotoa.
 
Olemme järjestänet yhdessä olomme aikana aikatauluja uusiksi moneen kertaan. Annamme toisillemme aikaa silloin kun se on mahdollista, mutta emme myöskään velvoita toisiamme viettämään kaikkea yhteistä vapaa-aikaa yhdessä. Puhumme asioista, mutta voimme myös olla hiljaa ja silti nauttia toistemme seurasta.
Taluta meitä, jos matkalla uuvumme. Lähetä oppaaksi enkeleitä, jos tiellä eksymme. Vierellä kulje, jos ikävä saavuttaa. Silloinkin syliisi vielä sulje, jos suru saapuu saattamaan.
Kun on yhdessä selvitty niin monesta, sitä on kasvettu yhteen ihan eri tavalla. Sitä on voinut puhua niistä vaikeistakin asioista. Jostain on aina saanut rohkeutta ja voimaa. Vaikka puhuminen olisi ollut kuinka vaikeaa tahansa on sitä silti löytänyt ne oikeat sanat. Kaipa se on sitä luottamusta. Luottamista toiseen, että hän on siinä silloin kun häntä oikeasti tarvitsee. Luottamusta siihen, että hän malttaa hetkeksi pysähtyä ja kuunnella.

Omalla kohdallani kyse on myös muusta. Toki luotan j uskon mieheeni. Uskon siihen, että hän seisoo rinnallani tulipa eteen siten mitä tahansa. Uskon myös siihen, ettemme ole kahdestaan, vaan että rinnallamme kulkee koko ajan myös Jumala. Jumalalta saan rohkeuden kohdata ne vaikeimmat asiat. Häneltä saan sen lohdutuksen silloin kun suru on kaikkein suurin. Hän kantaa minua silloin, kun en itse jaksa enää mennä eteenpäin ja tukee sillä hetkellä miestäni parhaalla mahdollisella tavalla.
Tunnetko, rauha laskeutuu? Huntuunsa luonto verhoutuu. Yhä me kaksi etsijää toistemme syliin löydetään. Hyvä on meidän olla näin. Elämä jatkaa eteenpäin rohkeina uusiin ihmeisiin, pelotta tuulten pyörteisiin.
Joka päivä yritän muistaa sen, etten jäisi liikaa kiinni omiin tunteisiini ja pettymyksiini. Haluan löytää itsestäni sen sisäisen rauhan ja sen varmuuden, että Jumalalla on suunnitelma minun ja mieheni varalle. Haluan hyväksyä sen, jos sen aika joskus tulee, ettei me saada biologista lasta. Haluan kohdata sen ilman pelkoa ja epävarmuutta. Ehkä meitä ei ole tarkoitettu vanhemmiksi biologiselle lapselle. Ehkä Jumalalla on meille jokin toinen suunnitelma. En minä halua olla katkera tai epävarma. Haluan olla rohkea! Sitä en kuitenkaan voi olla yksin. Tarvitsen siihen mieheni apua. Tarvitsen siihen myös Jumalaa.
 
Kahdestaankin voi olla ihan hyvä. Elämä jatkaa kulkuaan eteenpäin. Ei se pysy samana koskaan. Koskaan en voi tietää mitä seuraavan mutkan jälkeen tapahtuu. Arvoituksia, pelkoja, surua ja iloa. Sitähän elämä on. Samalla se on haaveita, toiveita ja unelmia, mutta myös niiden sirpaleita. Kaikesta selviää luottamalla, uskomalla ja sillä, että joku kulkee vierellä.
Taluta meitä, jos matkalla uuvumme. Lähetä oppaaksi enkeleitä, jos tiellä eksymme. Vierellä kulje, jos ikävä saavuttaa. Silloinkin syliisi vielä sulje, jos suru saapuu saattamaan.

 

keskiviikko 6. tammikuuta 2016

Kaavakokeilu: bokserit

Uuden opelukoneen testausta.
Pitkin syksyä katselin, kuinka yksi jos toinenkin käsityöihminen on boksereita tehnyt mm. lahjaksi. Tarkoin lueskelin blogeista ohjeita ja kaavaideoita. Niinpä eräänä päivänä tutkin miehen vaatekaappia ja nappasin jemmaan vanhat, vyötäröltä kulahtaneet bokserit ja leikkasin se saumojen mukaan kappaleiksi ja piirsin kaavan niiden pohjalta.



Lycra Eurokankaan palalaarista, kuminauha ompelijanmaailmasta.

Ensimmäisiin boksereihin kangas löytyi kotoa. Olin kankaan alunperin Eurokankaan palalaarista ostanut itselleni paitakankaaksi, mutta lycran ajattelin sopivan hyvin myös tähän tarkoitukseen, joten suunnitelman muutos. Sitten alkoi vyötärön kuminauhan metsästys. Pitkään sain netin ihmeellisessä maailmassa pyöriä ennen kuin silmiin osui ompelijamaailman sivuilta musta ja valkoinen vyötärökuminauha. Tilaukseenhan ne piti heti laittaa, jotta ompelemaan pääsisi. Joku ääni minua kuitenkin varoitti siitä, että homma saattaa lähteä tapansa mukaan lapasesta ja laitoin kangastukusta trikoita samalla kertaa tilaukseen.

Ensimmäiset bokserit valmistuivat ja annoin ne miehelle heti käyttöön. En halunnut lahjaksi tehdä ennen kuin olin varma siitä, että kaava todella toimii. Miehen kommenttina oli ensimmäisellä sovitus kerralla, että etukappale jää hänen mielestään liian matalaksi. Onneksi kuminauha ei ollut vielä kiinni ja sain tehtyä pienen nostokappaleen. Jälkeen päin mies vielä tuumaili, että takakappale olisi saanut olla myös aavistuksen korkeampi.

Korotettu malli
Kangas on kangastukusta tilattua trikoota.
Seuraavien boksereiden teossa otin nämä seikat huomioon. Vyötärölinjaa korotin kauttaaltaan muutamalla sentillä ja ensimmäisten boksereiden teosta olinkin jo oppinut sen, että mitkä osat oli hyvä tehdä kaksinkertaisena. Trikoo oli siitä hyvä, että se oli oikeasti helppo ommella lycraan verrattuna. Kilpparibokserit valmistuivatkin nopeasti, kun ei tarvinnut kankaan kanssa tapella. Päällekin istuivat kuulemma todella hyvin.
 
Kolmansien ja toistaiseksi viimeisten bokserein kanssa meinasi mennä hermot ihan totaalisesti. Materiaalina siinä oli ensimmäisten boksereiden tavoin lycra, mutta huomattavasti liukkaamman oloista kangasta kuin ensimmäisissä. Kuminauhan ompelujälkeen en ole ihan tyytyväinen, mutta en vain jaksanut alkaa purkamaan.
Materiaali on lycraa.

Se mikä minua tietysti eniten ilahduttaa, on se, että mies laittaa mielummin jalkaansa itse tehdyt kuin kaupasta ostetut. Pitääpä siis varmaan leikata kankaita valmiiksi ja täyttää kaapit omalla tuotannolla.


tiistai 5. tammikuuta 2016

Vapaat on lusittu - töihin lompsis

Vapaat on taas vietetty tehokkaasti alta pois. Eilen oli oikeasti kiva palata töihin. Tosin, mulla tuo joulukuun sairastelu toi lepopäiviä hieman lisää. Tulivat kyllä tarpeeseen.

Joulun aikana sitä ehti tekemään kaikenlaista. Töistä kielsivät ehdottomasti töiden tekemisen kotoa käsin. Sairastaessa sairastetaan ja työt unohdetaan. Niinpä otin oikeasti rennosti. Katsoin Netflixistä hyviä sarjoja pois sekä vietin aikaa piirtäen ja leikaten kaavoja ja kankaita sekä tietysti ommellen. En oikeastaan edes muistanut, kuinka hyvän olon sitä saa ommellessa. Rentoutusta ehdottomasti.

Ehdittiin me joulun aikaan ulkoillakin. Käytiin miehen kanssa kätköilemässa ja taas sitä pääsi haastamaan itsensä ihan urakalla. Onhan tuo kätköilykin muuttunut ihan sikana tässä näiden kuuden ja puolen vuoden aikana. Kyllähän tämä alkaa entistä enemmän olemaan välineurheilua. Tosin nautinpa ihan suunnattomasti siitä, että pääsen leikkimään köysien kanssa.




Kätköily on kyllä meille ihan passeli harrastus. Saadaan mennä ja tehdä yhdessä. Päästään oikeasti liikkumaan ulkona. Tuo kiipeily on tuonut mukanaan hieman lisähaastetta, mutta minä olen meillä se, joka hoitaa kiipeämisen ja mies köysien virittämisen. Kumpikin saa kiksinsä ja tasoissa ollaan.

Nyt pari päivää meneekin  tehokkaasti nukketeatterin merkeissä. Töiset istuu työpäivät koneen ääressä ja toiset leikkii nukeilla, ei kun siis.. Lavasteet saatiin eilen kansaan ja tänään alkaa läpi menot. Huomenna pitäisi sitten esittää. Kolmen päivän rumpa. Noh tämä saattaa olla viimeinen esitys näissä touhuissa, ellei sitten joku innostu enemmänkin.

 

maanantai 4. tammikuuta 2016

Joulun pehmeät paketit: t-paita

Ostinpa kangasta. Ostaessani ajattelin, että siitä tulee kivat bokserit miehelle. No ei siitä boksereita tullut kun kangas loppui kesken. Sain inspiraation, joka oli toteutettava. Niinpä kangas taipui t-paidaksi. Toisaalta hyvä niin, sillä trikookangas olisi ollut ehkä hieman liian ohut boksereihin.
 
Hupparia miehelle tehdessä rakastuin kaavaan. Ah! Ihanat hihan leikkaukset. Malli ei ota hartioihin kiinni. Piirsinpä siinä sitten hihaa lyhempänä ja asettelin kaavoja kankaalle kun ymmärsin, ettei siitä varsinaista t-paitaa saa millään. Jos kangasta on ostanut metrin tehdäkseen bokserit, ei se metri välttämättä riitä oikeasti paitaan. Hihoja sitten lyhyemmäksi ja paidasta tuli lähes hihaton.
 
Olisi siitä kankaasta juuri ja juuri ne bokseritkin saanut, mutta onnistuin toisen hihan leikkaamaan väärin päin ja jouduin leikkaamaan sen uudestaan. Noh eipä tuo haittaa. Paita valmistui ja roikkui henkarissa kun pahainen epäilys hiipi esille.. Entä jos se ei sovi? Entä jos pää ei mahdu kaula-aukosta ulos..? Roikkuupa hölmön näköisesti. Siinä paitaa töllistellessäni tuumasin itselleni, että jos siinä on jotain pielessä niin se on helman lyhyys ja sen voi korjata jälkikäteen resorilla.
 
Kiva siitä tuli siis ihan aikuisten oikeasti. Ja hyvä se oli päällä, vaikka hihojen vuoksi taitaakin olla enemmän kesäpaita. Seuraavalla kerralla saa mies itse lähteä kauppaan mukaan valitsemaan kangasta. Tuleepa sitten juuri sellainen kuin haluaa.
 

perjantai 1. tammikuuta 2016

Kaipuu kasvaa ja raastaa

Lapsettomuus on pelottavaa. Entä jos tämä on jotenkin pysyvä tila? entä jos en oikeasti voi saada lapsia? Onko meillä voimia lähteä sitten johonkin adoptioprosessiin? Entä sitä ennen kaikki ne hoidot?

Kaipuu tuntuu kasvavan päivä päivältä vain suuremmaksi. Haluaisin jo olla äiti. Haluaisin olla jotain enemmän kuin vaimo tai nainen. Toki miehen kanssa on puhuttu omasta lapsesta aina adoptioon asti ja emme ole adoptiota todellakaan sulkeneet pois, mutta mutta.. Kuinka pitkään minun täytyy odottaa?

Lapsettomana sitä kokee olevansa jotenkin vajaa. En kuulemma voi ymmärtää moniakaan asioita, koska minulla ei ole lapsia. En voi ymmärtää ja siksi minut on helppo sysätä monista asioita sivuun. Kaikkein paras oli aikoinaan, kun minut sivutettiin kahvipöydässä kokonaan sillä, että muut puhuivat kestovaippojen imukyvystä. Niin.. Enhän minä voinut osallistua keskusteluun, koska minulla ei ollut lapsia.

Jotenkin aina välillä tuntuu, että työyhteisö asettaa hieman paineita. Koska minulla ei ole lasta voin tietysti joustaa ja minulle ei tarvitse kaikkia muutoksia ilmoittaa. Niin eihän minun aikatauluilla ole väliä, kun ei tarvitse olla tiettyyn aikaan lasta noutamassa päiväkodista tai eihän minun tarvitse olla kotona tiettyyn aikaan laittamassa ruokaa perheelle.