Elävä herätyskello
Olen nyt kahtena aamuna saanut todea, että kaikkein paras herätyskello on sellainen nelijalkainen kello, joka pitää varmasti huolen, että heräät aamuun oikeasti hyvän tuulisena ja hymy huulilla.
Maanantai aamun herätys oli jostain kumman syystä varsin ongelmallinen. Kyllähän kännykän herätys piipitti ja ihan tuplana, mutta jostain syystä onnistuin kuitenkin sammuttamaan nuo kellot ja kääntämään kylkeä ja jatkamaan unia. Liekö fyysisesti raskas viikonloppu vaati verojaan heti maanantain kunniaksi.
Vaan mitä teki meidän koiraneiti? Siihen se tuli viereen tuijottamaan. Tuuppi hieman kuonolla kunnes avasin silmiä hieman ja saman tien oli varsinainen suutelunäytös päällä. Ja kun oli pussailtu riittävästi, päätti heiti puskea ja hieroa päätä peittoa vasten. Ja tietenkin vain puoliksi sängyssä löhöten. Hymy huulilla siinä sitten hetken rapsuttelin toisen päätä ja keräsin voimia, että pääsen sängystä ylös aamukahvia keittämään. Tiesin nimittäin, ettei päivästä tulisi yhtään mitään ilman kahvia.
Tiistai aamua koiraneiti oli jälleen minua tuijottamassa sängyn vieressä. Hieman raotin silmiä, alkoi häntä heilyä ja pusuja tuli taas urakalla. Ja kun ehdin saada silmät kunnolla auki, oli ilo huomata, että koiruus todella tietää mitä tarvitsen aamulla ensimmäisenä. Kahvia. Ei siinä enää hymyily riittänyt kun huomaa pahvikupin olevan pystyasennossa kainalossa valmiina. Fiksu tyttö siis meillä.
Oppisikohan se keittämään sen kahvin valmiiksi? Etenkin kun tuo kupin tuominen onnistuu jo.
Maanantai aamun herätys oli jostain kumman syystä varsin ongelmallinen. Kyllähän kännykän herätys piipitti ja ihan tuplana, mutta jostain syystä onnistuin kuitenkin sammuttamaan nuo kellot ja kääntämään kylkeä ja jatkamaan unia. Liekö fyysisesti raskas viikonloppu vaati verojaan heti maanantain kunniaksi.
Vaan mitä teki meidän koiraneiti? Siihen se tuli viereen tuijottamaan. Tuuppi hieman kuonolla kunnes avasin silmiä hieman ja saman tien oli varsinainen suutelunäytös päällä. Ja kun oli pussailtu riittävästi, päätti heiti puskea ja hieroa päätä peittoa vasten. Ja tietenkin vain puoliksi sängyssä löhöten. Hymy huulilla siinä sitten hetken rapsuttelin toisen päätä ja keräsin voimia, että pääsen sängystä ylös aamukahvia keittämään. Tiesin nimittäin, ettei päivästä tulisi yhtään mitään ilman kahvia.
Tiistai aamua koiraneiti oli jälleen minua tuijottamassa sängyn vieressä. Hieman raotin silmiä, alkoi häntä heilyä ja pusuja tuli taas urakalla. Ja kun ehdin saada silmät kunnolla auki, oli ilo huomata, että koiruus todella tietää mitä tarvitsen aamulla ensimmäisenä. Kahvia. Ei siinä enää hymyily riittänyt kun huomaa pahvikupin olevan pystyasennossa kainalossa valmiina. Fiksu tyttö siis meillä.
Oppisikohan se keittämään sen kahvin valmiiksi? Etenkin kun tuo kupin tuominen onnistuu jo.
Kommentit
Lähetä kommentti