Rapatessa Roiskuu

Ollut varsinainen hulabaloo viikko. Kiirettä on pitänyt ihan huolella ja aloillaan ei ole juurikaan ehtinyt olemaan. Kirkollisvaalit työllistää siis ympäri Suomea. Toki olen hoitanut oman osuuteni omalla työpaikallani ja kiittänyt onneani, ettei ole tarvinnut joka päivä seistä tai istua vaalia hommissa. Monet asiat tuntuu pyörivän päässä. Ja suurin osaa kulkee vaan kehää. Hengissä siis ollaan, vaikka vain hetkittäin olen käynyt täällä pyörähtämässä.

.. on nimittäin ihan hirveä kun tajuat yhtäkkiä, että yksi lapsi puuttuu ja sitä ei näy missään.. Meillä oli siis partionretki viikonloppuna. Minun omassa ryhmäsä on kymmenen aivan mahtavaa lasta. Lauantaina nuotiolla luona ollessa yksi vain hävisi. Hetken sai siinä päätään raapia ja tutkia. No eihän se pitkälle ollut mennyt, onneksi ja nopeasti löytyi. Ilmeisesti porukkaa oli hänen mielestään niin paljon, että hieman ahdisti. Tai se tunne,  kun aamulla heräät ja tajuat, että lapset ovat täysin hereillä ja kello ei ole vielä edes seitsemää. Aah.. Mikä ihana talviaika. Miksi juuri nyt? Eihän ne lapset siitä uudestaan enää nukahtaneet mihinkään. Jokaisella oli jokin asia hukassa aina jossain välissä. Mä nyt olin vaan ihan pihalla. Tosin sekään ei taida olla mitenkään uutta. Jokainen lapsi saatiin kuitenkin retkeltä kotiin. Eniten oikeastaan harmittaa se, ettei lupauksen anto jäi minulta välistä. Noh kohta ne antavat jo seuraavan lupauksen ja toivottavasti silloin pystyn olemaa...

Juu varsinaista hulinaa. Tällä viikolla on pidetty nukketeatteria koululaisille. Tuo nukketeatteri on kyllä jännä. Toisaalta se tulee korvista ulos ja toisaalta sitä on älyttömän hauska tehdä. Ajatukset on kateissa. Ei oikein löydy sanoja. Paljon pyörii mielessä. Huoli jostain toisesta on ihan käsittämätön asia. Voisin ajatella ettei kuulu minulle, mutta en pysty siihen. Haluan olla se olkapää, jos sille on tarvetta.

Tänään olisi ollut yhteinen vapaa ilta. Olisi ollut mahdollisuus saunoa ja laittaa ruokaa yhdessä ihan ajan kanssa. Tulin kotiin marttailusta ja koti oli tyhjä. Tiesin kyllä, että mies oli töiden jälkeen lähtenyt äijä porukalla purkille. Mutta enpä olisi arvannut, että siihen olisi kuitenkaan mennyt koko iltaa. No saunaan sentään pääsen, mutta taitaa suppikset saada tänäänkin jäädä jääkaappiin odottamaan parempaa hetkeä ja sitä, että olisi oikeasti aikaa tehdä kastike alusta loppuun asti itse. Eilen olisi ollut aikaa laittaa, mutta en jaksanut enää puolen yön aikaan aloittaa ruuan laittamista. Enkä kyllä aio tehdä sitä tänäänkään. Pikkasen sieppaa. Miksi on vaan niin hankalaa saada yhteistä aikaa järjestymään? Siis oikeasti?

Tällä viikolla, eräänä päivänä olin rivakasti tekemässä jo töihin lähtöä, kun tajussin, ettei kengät vain menneet kiinni. No eihän siin ä sitten muu auttanut kuin vaihtaa sukat. Mutta sukkien vaihto osoittautuikin aavistuksen verran vaikeammaksi kuin mitä olin kuvitellut.. Niin siis, olin aamulla laittanut pitkävartiset ja hieman paksummat sukat jalkaan, koska meillä on töissä suhteellisen kylmät lattiat. Kerrankin olin jaksanut nähdä ulkonäölleni jotain vaivaa, joten päällä sattui olemaan jotain muuta kuin periniteinen corepuku. Ja siinä vaiheessa kun tajusin, että kengät eivät mene jalkaan kun pohkeen päällä on samaan aikaan paksu sukan varsi ja kireän farkun lahje, ei kyllä jaksanut hymyilyttää sitten yhtään. Nopeastihan sitä ajattelee, että sukka pois ja ohkasempi tilalle, mutta, mutta... Eihän se nyt ihan niin helposti onnistunut. Enhän minä saanut sukkaa otettua pois ennen kuin otin housut pois. Ohkasemmilla sukilla meni sitten kenkäkin ihan nätisti kiinni asti. Hieman huv...

Johan tässä ollaan tovin verran oltu jo kotonakin, mutta en ole vain ehtinyt istumaan alas ja kirjoittamaan kaikkia niitä päässäni risteileviä ajatuksia mihinkään ylös. Kyllä koulutus oli jälleen antoisa. Jälleen koen entistä suurempaa innostusta partioon. Niin lippukuntani huiviinkin on tullut ihan toisenlainen fiilis. Se tuntui omalta ja sen kautta tunnen kuuluvani oikeasti johonkin. Kurssilla puhuttiin myös lasten pettymyksistä ja niissä tilanteissa peilinä olosta. Jotenkin edelleen olen sitä mieltä, että suurimmat pettymykset pitäisi lapsen kanssa pystyä käymään läpi. Etenkin silloin kun ollaan ns. Kasvattajan roolissa. Niin minähän en kuulemma voi vielä ymmärtää kun ei minulla ole lapsia. Ja ymmärtäisin kyllä sitten kun niitä on. Jotenkin ajattelen, että kun temperamenttiselle lapselle ollaan peilinä niissä pettymyksissä ja hieman siitä puhutaan se tekee pettymyksen siedon lapselle helpommaksi. Ja samalla lapsikin oppii sen, että elämässä tulee niitä pettymyksiä eteen ja et...