Mielenterveysviikko

Viime syksynä olin aivan rikki. Olin kesällä 2016 mukana kriisityössä ja omat oireillut alkoivat vasta syksyllä kun kaikki muut asiaan liittyvät oltiin saatu pakettiin. En saanut nukuttua tai jos nukuin, nukuin pätkissä. Ahdistus kasvoin ja sain paniikkikohtauksia. Lopulta jäin sairaslomalle esimiehen kehoituksesta. Periaatteessa Saikku oli ihan liian lyhyt, mutta kotona alkoi seinät kaatumaan niskaan kun ajatukset ja tapahtumat pyöri päässä. Loppu vuoden töiden repaleisuus kuitenkin takasi sen, että pystyin olemaan  loppu vuoden töissä ja tuki jaksamista. Viime syksystä ei kuitenkaan ole oikeastaan mitään mielikuvia.

Edelleen kriisityön jättämät jäljet näkyvät. Ne ei koskaan katoa. Muistan varmasti aina ne ambulanssien pillien äänet ja medihelin robellien säksytyksen, unohtamatta omaa avuttomuutta ja kielimuurin tuomaa ymmärtämättömyyttä. Katson nykyään monia asioita toisenlaisilla silmillä. Ymmärrän sen, että vahvallakin on lupa murtua ja myöntää ettei pysty tai selviä. Ennen kaikkea olen ymmärtänyt sen, ettei saa jäädä yksin. 

Onneksi mulla oli rinnalla kulkijoita. Heitä, jotka olivat samassa tilanteessa. Heitä, jotka kuunteli ja oli tukena. Työyhteisö, jonka kautta sain ammattiapua ja jotka patistivat mua eteenpäin ja kuuntelivat.