Vappu ja pari vapaata
Tässä on jälleen vietetty pitkiä vapaita. Viime viikko oli kolmipäiväinen työviikko ja tälle viikolle tulee pituutta saman verran. En valita. Vapaitakin on joskus pakko pitää myös pois päin. Ainut harmitus on tässä vapaa putkessa ollut tuo, ettei miestä ole juurikaan näkynyt. Toki tämä on meille ihan normaalia, että meidän työt ja vapaat eivät millään osu yhteen.
Nautin siis vappuaattona kotona vallitsevasta rauhasta ja hiljaisuudesta ennen kuin päästiin lähtemään saunaan. Hetken siinä jo harkitsin, että jos heittäisin rullikset alle ja antaisin vaan mennä, mutta en saanut sitäkään aikaiseksi. Onhan välillä ihan ok olla aikaansaamaton? Vappupäivänä sentään ryhdistäydyin. Osallistuin siskoni perheen vappupiknikille sen jälkeen kun olin miehen vienyt töihin. Vietin heidän kanssaan aikaa ja katselin kuinka nuorin pyöri pitkin nurmikoita. Sydämessä hieman vihlaisi. Siirryttiin siitä sitten siskon luokse vielä kahville ennen kuin nappasin ystävän kyytiin. Puhuttiin vaihtoehdoista, jota meillä voisi olla. Siinä ne sanat taas vilahteli ympärää: sijoitus, adoptio, biologinen.
Ystävän kanssa jatkoin vielä samasta aiheesta. Puhuin hänen kanssaan sijoituksesta ja siitä mitä siihen kuuluu. Kuulemma vahva tukiverkosto. Purskahdin melkein itkuun kun tajusin, ettei meillä ole sellaista ja ettei missään sellaista oikeastaan voitaisi saada. Sama juttu oikeastaan myös adoptiossa. Paperille pitäisi määritellä ihan kaikki. Kuka saa tehdä ja mitä. Kuka on varalla jos meille sattuisi jotain? Ystäväni ehdotti omia vanhempiani. Olin hetken hiljaa ja sain vain sanottua, että miten he voisivat tukea sellaisessa kun ei sitä tukea saa nytkään. Onhan näistä miehenkin kanssa puhuttu. Puhuttu jo monta vuotta. Mutta mitä ajankohtaisempi tilanne on niin sen vaikeampaa puhuminenkin on.
Kirjoittaminenkin tökkii taas vaihteeksi. Mies lähtee tällä viikolla kertaamaan ja ehkä oma olokin taas helpottaa kunhan tuo äitienpäivä on ohi. Onneksi huomenna on taas töitä. Ei tarvitse ajatella muita juttuja samalla tavalla.
Nautin siis vappuaattona kotona vallitsevasta rauhasta ja hiljaisuudesta ennen kuin päästiin lähtemään saunaan. Hetken siinä jo harkitsin, että jos heittäisin rullikset alle ja antaisin vaan mennä, mutta en saanut sitäkään aikaiseksi. Onhan välillä ihan ok olla aikaansaamaton? Vappupäivänä sentään ryhdistäydyin. Osallistuin siskoni perheen vappupiknikille sen jälkeen kun olin miehen vienyt töihin. Vietin heidän kanssaan aikaa ja katselin kuinka nuorin pyöri pitkin nurmikoita. Sydämessä hieman vihlaisi. Siirryttiin siitä sitten siskon luokse vielä kahville ennen kuin nappasin ystävän kyytiin. Puhuttiin vaihtoehdoista, jota meillä voisi olla. Siinä ne sanat taas vilahteli ympärää: sijoitus, adoptio, biologinen.
Ystävän kanssa jatkoin vielä samasta aiheesta. Puhuin hänen kanssaan sijoituksesta ja siitä mitä siihen kuuluu. Kuulemma vahva tukiverkosto. Purskahdin melkein itkuun kun tajusin, ettei meillä ole sellaista ja ettei missään sellaista oikeastaan voitaisi saada. Sama juttu oikeastaan myös adoptiossa. Paperille pitäisi määritellä ihan kaikki. Kuka saa tehdä ja mitä. Kuka on varalla jos meille sattuisi jotain? Ystäväni ehdotti omia vanhempiani. Olin hetken hiljaa ja sain vain sanottua, että miten he voisivat tukea sellaisessa kun ei sitä tukea saa nytkään. Onhan näistä miehenkin kanssa puhuttu. Puhuttu jo monta vuotta. Mutta mitä ajankohtaisempi tilanne on niin sen vaikeampaa puhuminenkin on.
Kirjoittaminenkin tökkii taas vaihteeksi. Mies lähtee tällä viikolla kertaamaan ja ehkä oma olokin taas helpottaa kunhan tuo äitienpäivä on ohi. Onneksi huomenna on taas töitä. Ei tarvitse ajatella muita juttuja samalla tavalla.
Kommentit
Lähetä kommentti