Yksin kotona

Olen ensimmäistä kertaa moneen moneen vuoteen yksin kotona kokonaisen viikon. Mies on jossain päin Suomea hyppimässä pitkin metsiä. Voin kertoa, että on hieman orpo olo ja ikäväkin alkaa jo painamaan päälle.

Tämä reissu on ollut jo pitkään tiedossa ja oman työni takia olen joutunut hieman järjestelemään töitä niin, ettei tarvitsisi koiran ulkoiluttajaa erikseen. Mikä pelastus kun esimies antoi siunauksensa sille, että sain tehdä tälle viikolle henkilökohtaiset varaukset kalenterin tyhjiin aukkoihin. Niin.. Tämä on näitä työajattoman työn huonoja puolia, mutta samalla se on kuitenkin niitä hyviä puolia.

Aika usein kun tulen töistä kotiin, nautin hiljaisuudesta. Mutta nyt hiljaisuus ei ole samalla tavalla nautinnollista vaan ehkä jopa häiritsevää. Olisi paljon asiaa, mutta ei puhekaveria. Voi koira parkaa, kun joutuu kuuntelemaan jokaisen höpinän..

Tällä viikolla olenkin siis jäänyt itselleni kiinni:

Turhanpäiväisestä lässytyksestä

(Mitä mamman muru jne.)

Pakollisesta hiljaisuuden rikkomisesta

(Maraton puhelut ystävälle)

Joo. Eipä se tarvitse sen enempää selittelyjä..

 

Normaalisti se olen minä, joka on sen viikon poissa ja mies pyörittää arkea kotona koiran kanssa. Aikaisemmin olen jopa ehkä vähän ihmetellyt, että mihin hän viittaa sillä, että yksin kotona koiran kanssa on suhteellisen rankkaa. Jep jep. Nyt todellakin ymmärrän mitä hän sillä tarkoitti.