Ripaus sotkua ja sekamelskaa sekä saavillinen tempperamenttia, sisukkuutta ja periksiantamattomuutta. Tekevälle sattuu ja tapahtuu. Kirjoituksia arjen hulinoista ja touhuista ja lapsettomuudesta sekä rakkaudesta geokätköilyyn sekä käsitöihin.


Translate

maanantai 19. tammikuuta 2015

Toivepostaus: Koiraneiti Sofia






















Siitä tulee keväällä viisi vuotta kun kävimme hakemassa pienen saksanpaimenkoiran kotiin. Siis oikeasti pienen. Kaveri oli vain kengän kokoinen.

Silloin kun menimme hakemaan koiraa kotiin, saimme valita kahdesta pennusta. Ensimmäinen söi pienet kivetkin lattialta, mutta tuli rohkeasti vastaan ja oli leikkisä ja sitten tämä toinen peruutti neljä askelta kun otimme yhden askeleen eteenpäin. Arka kuin mikäkin, mutta niin sympaattinen, joten valitsimme sen aran pennun. 

Meidän onneksemme kevät alkoi olla jo suhteeellisen pitkällä silloin kuin toimme Sofin kotiin. Meidän talon takana on metsää reilusti ja sinne oli hyvä pennun kanssa suunnata. Ensin mentiin ilman hihnaa kaveria kantaen metsän reunaan ja aika pian olikin sitten pakko hommata hihna ja panta, sillä jos tuli toinen koira vastaan, otti meidän neiti hatkat huutaen ja vauhdilla. Tosin helppohan tuo oli löytää sillä, joka kerta se oli kotiovella odottamassa.
Ja ihan pienestä pitäen Sofi on kulkenut meidän kanssa metsässä kätköjen perässä. Ihan pienenä reppana nostettiin syliin siinä vaiheessa kun se ei jaksanut enää kävellä. Tai jos se ei päässyt jonkin esteen yli, niin se nostettiin sen yli. Muistanpa eräänkin kerran kun kovalla pakkasella Sofi ei jaksanut saunareissulta kävellä kotiin ja nostin sen takkini ole lämpimään. Siihen se syliin nukahti, pää minun hihassani. Sofin kasvaessa tuli kyllä muutaman kerran kirottua sitä, että sen kanssa on pienestä pitäen tehty pitkiä lenkkejä. Tiedätkö sen tunteen, kun olet kävellyt koiran kanssa usean tunnin ajan metsässä ja toisella on edelleen virtaa kuin pienessä kylässä. Silloin tuli soitettua kasvattajalle ja kyseltyä tehokkaita vinkkejä koiruuden väsyttämiseksi. Tuumasipa kasvattaja siihen vain, että arkitokoa, arkitokoa ja koiralle ajatustyötä. Väsyttää tehokkaasti. Ja tottahan se oli.
Ihmisiin tuo neiti on luottanut aina. Tosin onhan tuo kulkenut juuri siellä missä mekin, joten ihmekös tuo. Toisia koiria se aristeli pienenä paljon. Saattoi reppana huutaa koirapuiston portilla suoraa huutoa parisen kymmenta minuuttia, jos joku tuli vähääkään  Ihmisten kainaloon se meni kyllä puiston penkille istumaan, mutta koirat piti kiertää kaukaa. Remmiräyhähän siitä jäi. Välillä on parempia päiviä, jolloin toiset koirat ei kiinnosta ollenkaan ja sitten on niitä päiviä, jolloin näkee suoraa neidin nousseen väärällä jalalla ylös. Noina päivinä haukutaan lastenvauhuista lähtien kaikki mahdollinen. Kuljepa tuolla kadulla sitten vakuuttaen vastaantulijoille, että "tämä on ihan kiltti, ei se tee mitään" -tyylisesti.
Ja vesi. Sitähän tuo pelkäsi pentuna ihan hulluna. Niin seisovaa kuin juoksevaakin. Lätäköiden yli pahimmillaan kannettiin ja sateella ulos meno oli yhtä tuskaa, kun toinen oli sitä mieltä ettei varmasti tule kun siellä kastuu.

Pikku hiljaa siis aloitettiin tutustuminen veteen. Ensin kahlaamalla ja sitten lopulta päästiin uimaan asti. Sittenhän se riemu repesi ja uimaan piti päästä yhä uudestaan ja uudestaan. Tämä päivänä kaveri hyppii mökkilaiturin päästä järjeen kepin perässä ja ui lujaa. Siinä jää itse kevyesti kakkoseksi koirav viedessä voiton. Niin ja laiturillehan se jää vahtimaan, että rantaan asti tullaan.

Suihkuhan on sitten asia erikseen. Sinne tuota ei saa. Juokseva vesi on niin pelottavaa kuin olla voi. Yritäpä siinä sitten kurakelillä pestä tassut ja mahakarvat. Voin kertoa, että on pienen työn takana. Ensin raahataan vastaanlaittava koira kylppäriin koko kämpän läpi. Laitetaan ovi lukkoon ja pestään koira. Kuivataan pahimmat vedet pois ja avataan ovi. Tämän jälkeen onkin vuorossa lattioiden pesu, jonka jälkeen pestään kylppäri lattiasta kattoon. Että näin. Helpompia tapojakin otetaan ilolla vastaan.
 
Monet kerrat on naurettu Sofille, joka yrittää olla ihmisen kaltainen. Se istuu samalla tavalla portailla kuin mitä me. Parhaat unet saa tietenkin tyynyä käyttäen. Välillä sitä on tullut miettittyä, että näinköhän tämä koiruus onkaan ihan puhdas saksanpaimenkoira. Noh on se, ei siitä ole epäilystäkään. 

Pentuna Sofi kantoi myös aarteita sisälle ja voi sitä riemua kun neiti löysi tutin maasta. Sehän piti sisälle tuoda. Ei se sillä juurikaan leikkinyt. Saattoi tuo käydä sen lelukopastaan hakemassa ja sitten se hiipi sohvalle nukkumaan ja tutti tietenkin täysin oikea oppisesti suussa.
Tuo isompi koiruus on pikkusiskoni koira. Samalta kasvattajalta kuin mitä meidänkin neiti. Miten niin muka samanlaisia?

2 kommenttia:

  1. En ole nähnyt näitä aiemmin, vähänkös on söpö :-)

    VastaaPoista
  2. Juu.. Nää on niitä aarteita. :)

    VastaaPoista