Rapatessa Roiskuu

Muistattekos kun viime vuonna kävin katsomassa Talvisirkusta? Tänäkin vuonna suuntasimme työkavereiden kanssa Kaapelitehtaalle Hurjaan Ruutiin katsomaan Talvisirkusta, joka oli viime vuonna saanut saameidät haukkomaan henkeä kilpaa temppujen aikana. Tälle vuodelle olivat valinneet matkateeman. Jo tässä vaiheessa täytyy kyllä sanoa, että esitys oli selkeästi suunnattu aikuisille. Yhtään alle 10 vuotiasta en suostuisi itse esitykseen viemään alkoholin vahvan esillä olon vuoksi. Muuten esitys oli ihan kiva, vaikkei yltänytkään viime vuoden tasolle. Tässä muutamia kuvia tämän vuoden esityksestä. Pahoittelen kuvan laatua.     Vaikka esitys oli mielestäni suunnattu selkeästi enemmän aikuisempaan makuun, oli se silti kiva nähdä. Tuli naurettua ja jopa hieman pyyhittyä silmäkulmia. Jälleen oli taidokkaasti koottu esitys, joka kulki hyvin eteenpäin.   Nämä esityksethän jatkuvat aina loppiaiseen asti, joten vielä ehtii käydä katsomassa, mitä talvisirkus tä...

Omasta riparista on nyt kulunut aikaa 14 vuotta. Ja hyvin monena kesänä riparini jälkeen olen tehnyt vähintään yhden rippileirin vuodessa. Olen yhden ainoan kerran ollut perusriparilla isosena ja sen jälkeen vannoin, etten enää koskaan lähde isoseksi riparille ja en muuten lähtenyt. Kehitysvammaisten rippileirejä olen puolestani tehnyt hieman enemmän. Niin ja nyt sitten töitteni kautta on tullut tutuiksi tavalliset riparit. Oma riparini oli Opkon  vaellusripari. Lähdin riparille niin, etten tuntenut sieltä ketään ja matkaan tarttui elinikäisten ystävien lisäksi myös roppakaupalla muistoja. Sellaisia muistoja, jotka saavat hymyn nousemaan huulille. Toisaalta sitä ajatelee kuinka lapsellinen silloin oli. Toisaalta nyt kun ajattelee, niin kyllä muuten olin ihan täys kakara ja samaan aikaan täysin puhdas teini suorine, varmasti ärsyttävine kommenteitteni. Riparivaellus 2001 Vaelluksen muistan kyllä kuin eilisen päivän. En nimittäin ikinä unohda sitä kivun määrää. Juuri tuo va...

But I'm a human not a sandwich -blogin Iina aloitti #oikeanainen-haasteen, jonka bongasin Kaaosta ja kukkamekkoja -blogista. Jonna olikin osannut kirjoittaa aiheesta aivan loistavan tekstin ja päätin tarttua haasteeseen itsekin. Haasteen aloittaja, Iina, toivoo, että mahdollisimman moni lähtisi haasteen mukaan, jotta haaste voisi saada myös laajempaa näkyvyyttä esim. mediassa. Olen ihan oikea nainen! En ole mikään hoikka ja paino heiluu edes takaisin, vaikka en haluaisi sen heiluvan. Muotoja löytyy, omasta mielestä ehkä hieman liikaa. Ottaisin mielelläni ainakin ne pienemmät rinnat. Tosin ihan käytännön syystä. No millainen sitten olen naisena? Hyvin harvoin käytän meikkiä. En ole oikeastaan koskaan käyttänyt. Niin ja toisaalta päältäni löytyy usein miten sellaiset vaatteet, joissa on mukava olla ja helppo liikkua, mutta en ole koskaan ollut mikään hametyyppi. Omaan konfirmaationikin valitsin melkein housupuvun ennen kuin löytyi se sopiva mekko. Toisaalta olen oman kro...

Vielä kerran palaan tähän Täyttä Elämää -teema viikkoon. Iltasanomat olivat koonneet yhden linkin taakse kaikki uutiset kyseisestä teemasta teemaviikon ajalta. Tästä   pääset lukemaan nuo artikkelit. Nostan hattua Iltasanomille hienon teemaviikon järjestämisestä. On hienoa nostaa asiaa esille. Kiitos siis heille siitä. 

Pertti Kurikan nimipäivät nostivat pinnalle sellaisen ryöpyn, että ihan häkellyin. Samalla PKN toimi myös isojen asioiden esille nostattajana. Niin puolesta kuin vastaankin. Tämä postaus on viimeinen Täyttä Elämää -teemaviikon postauksista. Teema viikkoon onkin mahtunut kaikenlaista. Meriannen kävi vierailulla kertomassa kohtaamisestaan pyörätuolitytön kanssa ja Anun kautta saatiin muistutusta siitä, että myös vammaisilla on oikeus harrastaa. Lisäksi kirjoittelin itse siitä, että jokaisella on oikeus näkyä ja kuulua samoin kuin että, jokaisella oikeus rakkauteen. Otin esille myös sen, että laitosasuminen ajetaan alas. Mistä siis todellisuudessa on kyse? Kyse on ennen kaikkea tasa-arvosta siitä, että vammaisella pitäisi olla yhtänäiset oikeudet kuin muillakin. Suomalaiset heräsivät mielestäni vammaisuuskysymyksiin PKN:n pääsystä Euroviisuihin. Vaikka teeman nosto on ollutkin helppoa PKN:n saavutuksen vuoksi, on monesta tähän aiheeseen liittyvästä asiasta vaikea kirjoittaa. Ja ty...

Kehitysvammaisten asuminen elää murros aikoja. Laitosasuminen pitäisi ajaa Suomessa viiden sisällä alas. Toki ymmärrän sen, että jokaisella on oikeus olla itse päättämässä siitä missä asuu, mutta entä nämä jotka tarvitsevat sitä oikeasti? Mikä sitten luokitellaan laitoshoidoksi? Onko ryhmäkoti sellainen? Ryhmäkodissa jokaisella asukkaalla on se oma huone, jonka on saanut sisustaa ja laittaa joko yksin, yhdessä huoltajien kanssa tai henkilökunnan kanssa. Ryhmäkoti asuminen on palvelutuote. Jokainen päivä maksaa tietyn verran ja viikossa voi olla useampaa eri palvelutuotetta kuten kotipäivä tai työpäivä. Palvelutuote määrittää lämpimien ruokien määrän. Aina asukas kun ei itse voi tehdä ruokaa. Ja kaikkihan ei pysty edes itse syömään. Mikä on heille silloin paras asumismuoto? Entä jos asukas ilmoittaa haluavansa asua yksin, omassa kodissa, vaikkapa vuokralla. Laitoshoidon henkilökunta tuntee asukkaan ja tietää, ettei tämä ole kykeneväinen asumaan yksinään. Entä jos todellisuudessa a...

Jokaisella on oikeus rakkauteen ja siihen, että kokee tulevansa rakastetuksi. Iltasanomat kertoivat Ullasta ja Jaakosta, jotka aikoinaan tutustuivat toisiinsa työpaikalla ja seurustelivat pari vuotta. Kohtalo puuttui kuitenkin peliin ja heidän yhteinen aikansa tuli päätökseen. Kuulostaako tutulta? Niin. Tarinan alku voisi periaatteessa olla kenen tahansa meidän parisuhteen alku. Mutta kertomus on siinä määrin erilainen, koska kyseessä on kaksi toisiinsa rakastunutta kehitysvammaista. Ulla ja Jaakko joutuivat vuosiksi toisistaan eroon, sillä heillä ei ollut keinoja selvittää toistensa asuinpaikkaa. Kului vuosia ja kumpikin ajatteli toisiaan kunnes eräänä päivänä diskossa he kohtasivat toisensa jälleen. Kertomus on liikuttava ja tosi. Se on todellisuutta monen kehitysvammaisen osalta. Jokaisella pitäisi olla oikeus rakkauteen ja elää onnellisesti yhdessä rakkaansa kanssa. Valitettavasti se ei ole kaikille mahdollista. Ullan ja Jaakon kaltaisia pareja on enemmänkin. Mikä tukisi he...

Kirjoittajana Anu Autio. Juttu on julkaistu Pääkaupunkiseudun Partiolaisten piirilehdessä Hepussa (4/14). Tekstin julkaisuun on pyydetty lupa ja tämä teksti on osana Iltasanomien Täyttä Elämää -teemaviikkoa. Keväisessä Supersupe-tapahtumassa sudenpennut tutustuivat sisupartioon. Sisupartiolaisia ovat partiolaiset, jotka tarvitsevat erityistä tukea partiossa vamman tai pitkäaikaissairauden tai muun ominaisuuden takia. Vaikka käsitteenä sisupartio oli valtaosalle lapsista vieras, oli vammaisuus heille jotenkuten tuttu ilmiö. Ehkä vastoin ennakko-oletuksiamme lapset eivät vierastaneet vammaisuutta teemana, vaan moni innostui puhumaan aiheesta saadessaan rastiohjeita. ”Hei mä osaan jo viittoa!” ”Toi on sokeiden kirjoitusta.” ”Mun serkku on kehitysvammainen.” Keskustelunaloittajina toimivat rastilla jaetut pistekirjoitusaakkoset ja viittomavihkot. Osa nappasi materiaalit käsistä, niin paljon ne kiinnostivat. Monelle lapselle viittomat, etenkin sormiaakkoset olivat tuttu...

"Ei kehitysvammaisia saa siivota pois näkyvistä." Tuumasi erään kehitysvammaisen äiti Iltasanomissa . Monta kertaa saa ihmisiä hävetä salaa. Etenkin silloin kun kehitysvammaisia on liikkeellä ja monesti olenkin kuullut lausahdukset "Pysyisivät siellä mistä tulivat", "Noita ei kaivata tänne" tai "Kuinka tollanen voi olla edes ihmisarvosta elämää?" "Pysyisivät sielä mistä tulivat" Miksi pitäisi pysyä? Heillä on oikeus liikkua ja toimia, ihan niin kuin kaikilla muillakki. Miksi juuri heidän pitäisi pysyä poissa näkyvistä? Siksikö, että muiden ei tarvitsisi miettiä, että miksi joku on sellainen vai että, poissa silmistä poissa mielessä? Jokaisella ihmisellä, myös kehitysvammaisella, on oikeus tulla nähdyksi ja kuulluksi juuri sellaisenaan kuin on. Jos me lukitsisimme heidät neljän seinän sisäpuolelle, olisi mielestäni kyseessä vapauden riisto. Haluaisitko sinä olla kaikki päivät sisällä tai siihen omaan elinpiiriin kahlittuna? "...

The English version can be found below! Tämä kirjoitus on osa Iltasanomien aloittamaa Täyttä Elämää -viikkoa, joka kertoo kehitysvammaisten ihmisten arjesta.  Merianne n antoi minulle luvan julkaista yhden hänen kirjoituksistaan. Hänen tekstistään huokuu se, että jokainen on oikeasti arvokas ja tärkeä. Samalla siitä näkyy se, ettemme aina tiedä miten kohtaisimme erilaisuutta. Toisen kanssa voi olla niin vaikeaa. Emme tiedä mitä sanoa tai mitä tehdä. Meriannelle suuri kiitos tämän tekstin jakamisesta. Otsikon kautta pääset alkuperäiseen kirjoitukseen. Kirjoitus on bloggaajien blogiyhteistyön vieraskynäpostaus.  Pyörätuolityttö | The Wheelchair Girl Olin pieni punaposkinen napero, kun päivähoitopaikkaani tuli vammautunut tyttö touhuihimme mukaan joksikin aikaa. Nähdessäni hänet ensimmäistä kertaa minua jännitti. Edessäni pyörätuolin kaltaiseen istuimeen sidottu tyttö oli minua muutaman vuoden vanhempi, mikä siinä pikkuihmisen iässä tuntui todella massiiviselta ...

Siinä missä viime kuussa osallistuin omalla panoksella o IS:n Rakkausviikkoon , ajattelin tässä kuussa olla mukana IS:n Täyttä Elämää Viikolla. Täyttä elämää viikko kertoo eletystä elämästä kehitysvammaisten näkökulmista. On palkkakuoppaa, yksinäisyyttä ja erilaisuutta. Aihe on mielestäni äärimmäisen tärkeä ja siksi haluan laittaa oman korteni kekoon yhteisen hyvän vuoksi. Kehistysvammaisuus nousi lähes kaikkien huulille Pertti Kurikan Nimipäivien osallistuttua uuden musiikin kilpailuun. Kilpailun voittajahan lähtee euroviisuihin edustamaan Suomen. Nyt minä en kirjoita siitä, että onko PKN:llä oikeutta edustaa Suomea vai ei tai siitä että onko niiden musiikki hyvää vai huonoa. Haluan nostaaa esille sen, että kehitysvammainen on samalla tavalla ihminen kuin kuka tahansa muu. Ennen vanhaan kehitysvammaiset suljettiin omiin laitoksiinsa. Ajateltiin, että vamma on rangaistus vanhempien teoista. Edelleen vammaisilla on omia asuntoloitaan, mutta tänä päivänä heillä on mahdollisuus lähte...

Tämä postaus on  tehty yhteistyössä Bloggaajien Blogiyhteistön eli BB-kamujen kanssa.  Käy vilkaisemassa myös seuraavat kirjoitukset: Sankari Meriannen Paljon puhutaan ulkonäöstä ja ulkonäköön kohdistuvista paineista. Naamaan isketään kilokaupalla meikkiä ja hiukset pilataan jatkuvalla ja tiheään tahtiin toistuvalla värjäämisellä. En väitä, ettenkö itse käytäisi meikkejä tai värjäisi hiuksiani, mutta en tee sitä toistuvasti. Meikkejä käytön töissä esim. isoissa kouluyhteistyö -jutuissa tai silloin jos minun pitää puhua isolle kuulijajoukolle. Hiuksia värjään n. puolen vuoden välein ja silloinkin kestosävyllä, joka on hyvin lähellä omaa hiusten väriä.  Ai miksi? Miksi en käytä meikkiä tai juurikaan värjää päätäni? Paljon liikkuvana on helpompaa olla meikitön. Oikeastaan ensimmäinen syy meikittömyyteen on liikkuminen. Liikun paljon ja monenlaisessa maastossa. Ja kun tulee kuumaa ja hiki virtaa, ei mikään ole är-syttävämpää kuin se tunne, että me...

"Mitä ajattelit tänä aamuna katsoessasi peiliin? Tai mitä ajattelet yleensä kävellessäsi peilin ohi ja nähdessäsi siitä itsesi? Luulen, että suomalaisissa peileissä on jotakin vikaa. Ne tekevät kauniista ja normaalivartaloisista ihmisistä rumia."   Liisi Saarimaa  En ole koskaan ajatellut itseäni kauniina. Olen aina nähnyt itsessäni jotain vikaa silloin kuin katson peiliin. En ole yhtä siro kuin sisareni. Massaa on enemmän. En ole myöskään silmälasien tulon jälkeen pitänyt kasvojani kauniina. Olen vain yksi rillipää muiden joukossa, jonka kasvoille lasit ei tunnu istuvat ollenkaan. Olen monta kertaa katsonut peiliin ja huomannut sen, kuinka sieltä katsoo takaisin ruma ja vastenmielinen ihminen. Kroppa tuntuu lihavalta ja olo on ihan kamala. Niin ja minä olen aikuinen. Ja silti edelleen voin sanoa kehon kuvani olevan vääristynyt. Ainakin jossain määrin. Yritän katsoa peiliin armollisemmin. Keskittyen positiiviseen. Kauniit silmät ja hymy kuopat. Huomaan n...

Tämän päivän artikkeli on viime vuoden rakkausviikolta. Is oli tehnyt listaa siitä millainen on hyvä ystävä. Ystävyydestä puhutaan hyvin paljon, etenkin näin ystävänpäivän alla. Mammalaiffii -blogin kirjoittaja kirjoittikin oikein loistavan kirjoituksen ystävyydestä eilen omaan blogiinsa ja se on ehdottomasti lukemisen arvoinen. Kannattaa siis käydä vilkaisemassa. Itselläni on muutama oikein hyvä ystävä, joiden kanssa olen saanut kulkea monen vuoden ajan yhdessä. Itse arvostan ystävyydessä sitä, ettei toinen luo paineita sille, että pitäisi tavata tai soitella usein. Oma työkalenteri kun huutaa punaista, ei aina jaksa olla enää sosiaalinen työpäivän jälkeen. Siitä huolimatta ystäville löytyy aikaa: puheluiden ja tapaamisten merkeissä. Millainen sitten on hyvä ystävä? Itse en varmaan useinkaan täytä hyvän ystävän kriteeriä juurikin tuon kalenterin ttäyttymisen vuoksi. Kuitenkin koen ystävänä olevani sellainen, jolla on aikaa pysähtyä kuuntelemaan ystäviäni ja ne minulle rakkaimma...

Kävin tänä aamuna eräällä koululla puhumassa kiusaamisesta. Luokan opettaja pysäytti minut eilen käytävällä ja kysyi, että haluaisinko tulla vierailemaan heidän luokkaansa ja puhua ystävyydestä, kiusaamisesta ja hyvistä tavoista. Tietenkin halusin. Menin tuttuun luokkaan ja katsoin oppilaita. Pulpettien ääressä istui ihan vieraita lapsia ja muistin, että viimeksi kun olin luokassa käynyt, oli suurin osa oppilaista jo isoja kuudes luokkalaisia. Nyt pulpettien takana istui suhteellisen pieniä koululaisia. Niin, johan olen ehtinyt olemaan täällä töissä tovin aikaa. Niin ne lapset vain kasvavat.  Kuva Iltalehden artikkelista  "Kiusaamisella haetaan valtaa jo päiväkodissa" Kerroin lapsille, että toisille kannattaa puhua kauniisti ja ystävällisiä sanoja, sillä niistä tulee kaikille hyvä mieli. Samalla sanoin, että toisesta rumasti puhuminen, haukkuminen ja ilkeily on kiusaamista. Puhuin heille myös siitä, että sanat voivat satuttaa ihan yhtä paljon kuin tois...

Niin juuri se. Katsoin Bonesia kahvin ja suklaan kera. Ja tietysti useamman jakson verran. Olen siis ysi kaudessa onnellisesti menossa ja joululahjaksi saamassani tuotantokaudesta on vielä paljon jäljellä myös työaamujen kahvin kanssa nautittavaksi. Mutta miksi siis itkupilli? Noh, sehän on itsestään selvää, että Bonesin ja Boothin välillä on kipinöinyt aina ja tätä olen odottanut kuin kuuta ja nousevaa. Siis oikeasti! Ja jotenkin omalla tavallani näin minut ja mieheni Bonesiss ja Boothissa. Kuvista ja videosta voikin varmaan päätellä itkemisen syyn. Mutta en olisi ikinä arvannut, että tuo kohtaus nostaa kyyneleet silmiin niin tehokkaasti. Onneksi mies on töissä ja sain pillittää kaikessa rauhassa. Ai kamala. Tai siis ei.. Aah.. Onneksi omat häät ovat onnellisesti takana, sillä olisin muuten saattanut pyörtää oman päätökseni kirkkohäistä ja haluta puutarhajuhlat.

Kävimme eilen työkavereiden kanssa virkistymässä ja katsomassa Talvisirkuksen Uni -esitetystä. Ja nyt on ihan pakko samantie sitä hehkuttaa, koska näytökset jatkuvat vain loppiaiseen asti, joten vielä ehtii katsomaan. Ihan ensimmäiseksi täytyy todeta, että esitys oli todella miellyttävä ja ennen kaikkea lapset oli huomioitu monessakin kohdassa. Ennen esitysen alkamista, kun ihmisiä virtasi sisään hauskuuttivat pilvi-ihmiset ja hiiret yleisöä. Ja muutenkin, esityksessä otettiin yleisö hyvin mukaan. Itse viihdyin loistavasti. Nauroin, haukoin henkeä ja ihailin taitureiden taitoa hallita oman kehon liikkeet. Koko esitys oli juonen päälle rakennettu. Niin ja koin, että se oli hyvin kerronnallinen. Juonesta ei ollut vaikea saada kiinni. Se oli toimiva kokonaisuus ja ehdottomasti haluaisin lähteä uudestaan. Ehkö ostan ensi vuodelle pukinkonttiin liput ensi vuoden näytökseen minulle ja miehelleni. Tässä muutamia kuvia Talvisirkuksen Uni -esityksestä. Suuret pahoittelut kuvan laadust...