Rapatessa Roiskuu

En eilen vaan saanut aikaiseksi ja illalla en vain enää jaksanut 16. Luukkua kirjoittaa auki, joten tässäpä olisi kerta heitolla kaksi luukkua avattavaksi. 16. Luukku Oletko koskaan käynyt Escape roomissa? Mistä siinä on sitten oikein kysymys? Escape Room Helsingin kotisivuilla luonnehditaan peliä seuraavalla tavalla: "Sinut lukitaan huoneeseen tiimisi kanssa ja teillä on 60 minuuttia aikaa löytää ulos ratkaisemalla arvoituksia, tehtäviä ja mysteerejä. Tehtävät eivät vaadi fyysistä voimaa vaan haastavat mielikuvitustanne ja päättelykykyänne. Vihjeiden löytäminen ja yhdistäminen onnistuu valppauden, yhteistyön ja luovan ajattelun voimin. Luvassa on kiihkeää jännitystä ja rutkasti ahaa-elämyksiä." Pääsin eilen illalla työkavereiden kanssa kokemaan avaruusseikkailun, jossa aluksemme oli vaurioitunut ja olimme päätyneet kahteen eri pelastuskapseliin. Erilaisten ongelmanratkaisujen kautta pääsimme kuitenkin laskeutumaan turvallisesti takaisin maan pinnalle.  Oli ihan haus...

Olen paljon pohtinut, että kuinka paljon haluan kirjoittaa siitä, miten kriisityön jälkeen itse selviää arjessa. Tietyt asiat jäävät mieleen ja nostavat tunteet pintaan mitä erikoisimmissa tilanteissa. Väistämättä toisinaan tulee mieleen, että teinkö kaiken sen mitä pystyin vai olisinko oikeasti voinut tehdä vielä enemmän. Jokelan tapahtumien jälkeen en ollut varma pystyisinkö koskaan toimimaan silloin kun akuutti kriisi on päällä. Roihulla tuli todellisuudessa testattua se, että sitä vaan alkaa automaattisesti toimimaan ja siinä hetkessä työntää omat tunteensa taka-alalle ja toimii siinä tilanteessa parhaalla mahdollisella tavalla, oli se oma rooli kriisitilanteessa mikä tahansa. Mutta entä sitten kun tilanne on ohi? Entä siinä vaiheessa kun joutuu syystä tahi toisesta palaamaan leirillä sattuneisiin asioihin, koski ne asiat sitten itse varsinaista kriisiä tai ihan muita asioita? Jokainen paluu leirin asioihin nostaa tunteet pintaan. Jokainen kerta, kun eteen tulee jotain mikä mu...

"Kesä, Roihu, sä ja mä. Tässä ollaan yhdessä. Du och jag, you and me, alla ropa unity." Kesän odotetuin leiri on takana. Onneksi. Vaikka oli todella kivaa ja hauskaa, on oikeasti kiva olla jälleen kotona. Sain tutustua huikeisiin tyyppeihin, sain uusia ystäviä ja mahtavia kokemuksia. Sain kokea suurleirin tunnelmaa yhdessä 17 000 muun partiolaisen kanssa. Pääsin elämäni ensimmäistä kertaa paljuun ja kuumailmapallon kotiin kokeilemaan miltä tuntuu käyttää "liekinheitintä". Pääsin rentouttavaan jalkakylpyyn ja nukuin teltassa pitkästä aikaa. Tein läjäpäin ystävännauhoja ja annoin niitä eteenpäin. Olin toisille tukena, tunteet pinnassa. Olen kuunnellut, lohduttanut, halannut ja ollut lähellä. Ymmärsin kielitaidon merkityksen. Koin riittämättömyyttä ja sitä, etten tehnyt tarpeeksi auttaakseni muita. Join kahvia ja paljon pepsiä sekä vissyä. Kävin leirisairaalassa ja kannoin laatikoita. Juoksin pitkin evon metsiä milloin minkäkin asian vuoksi. Kävin katsomass...

Ripari alkaa olla päätöksessä. Vielä yksi yö ja sitten pääsen takaisin kotiin. Jälleen kerran viikkoon on mahtunut kaikenlaista. On ollut hyviä, iloisia hetkiä, mutta on joukkkoon mahtunut myös kyyneliä. Niitä surun, pettymyksen ja anteeksi pyynnönkin. Vuodessa unohtaa hyvin sen, että rankkoja nämä leirit on. Onneksi mun ei tarvitse toistaiseksi tehdä kuin yksi ripari vuodessa. Riparissa, niin kuin kyllä muissakin leireissä, hyvä puoli on se että ne loppuu ajallaan. Onneksi.

Taas on se hetki vuodesta, kun eteisessä odottaa täyteen pakattu laukku kuljetusta eteenpäin. Kesä ja kesän työkuviot kulkevat tuttua tapaa, mutta silti mielen perukoilla huutaa pieni ääni, etten tahdo lähteä. Mies palasi vasta omalta reissultaan ja tässä ollaan muutama päivä saatu nauttia enemmän ja vähemmän yhteisestä ajasta. Ihan kohta pitäisi startata auto ja kääntää nokka kohti työpaikkaa ja kesän ensimmäistä leiriä. Ripari, täältä tullaan! Olen leireillä ollut iän päivää mukana, mutta vasta aikuisena olen saanut leireille kaveriksi koti-ikävän. Se on varsin pirullinen matkakaveri, kun se kuiskii korviin vaikka ja mitä. En nuku kunnolla ja välillä ahdistaa ihan muuten vaan. Hieman oloa helpottaa se, että tänä vuonna ripari on lähellä kotia ja miehen työpaikkaa. Pahan ahdistuksen sattuessa hänen on tarvittaessa helppo tulla piipahtamaan. Monesti tuntuu siltä, ettei aikuinen saisi potea ikävää saatika sitten koti-ikävää. Koti-ikävä on kuulemma lasten vaiva, ei aikuisten. Hass...

Muistattekos kun viime vuonna kävin katsomassa Talvisirkusta? Tänäkin vuonna suuntasimme työkavereiden kanssa Kaapelitehtaalle Hurjaan Ruutiin katsomaan Talvisirkusta, joka oli viime vuonna saanut saameidät haukkomaan henkeä kilpaa temppujen aikana. Tälle vuodelle olivat valinneet matkateeman. Jo tässä vaiheessa täytyy kyllä sanoa, että esitys oli selkeästi suunnattu aikuisille. Yhtään alle 10 vuotiasta en suostuisi itse esitykseen viemään alkoholin vahvan esillä olon vuoksi. Muuten esitys oli ihan kiva, vaikkei yltänytkään viime vuoden tasolle. Tässä muutamia kuvia tämän vuoden esityksestä. Pahoittelen kuvan laatua.     Vaikka esitys oli mielestäni suunnattu selkeästi enemmän aikuisempaan makuun, oli se silti kiva nähdä. Tuli naurettua ja jopa hieman pyyhittyä silmäkulmia. Jälleen oli taidokkaasti koottu esitys, joka kulki hyvin eteenpäin.   Nämä esityksethän jatkuvat aina loppiaiseen asti, joten vielä ehtii käydä katsomassa, mitä talvisirkus tä...

Viikonloppu oli kyllä sellaista hullun myllyä. Oli monenlaista puuhaa ja tekemistä ja pitkiä aikoja sitä ei ehtinyt aloillaan olemaan. Perjantaina kävin työkavereiden kanssa syömässä ja katsomassa Talvisirkusta. Kirjoitan siitä ihan oman jutun vielä piakkoin. Lauantaina kutsui Hartwall-areena ja Kaija Koo. Sunnuntai aamuna olin ensimmäistä kertaa jaksamassa ehtoollista kotikirkossani. Niin ja sitä ennen oli tietysti partiolaisten lipunnosto. Eilenkin oli vielä vapaa päivä. Se meni tosin lepäämiseen. Lipunnosto partiovaatteissa ei ollut hyvä veto puolikuntoiselle. Harvoin viikonlopulle osuu näin paljon kaikkea. Joka päivä jotain. Toki oli kivaa, mutta hyvin rankkaa on olla päivästä toiseen sosiaalinen. Se eilisessä olikin parasta, kun sain nauttia hiljaisuudesta miehen ollessa töissä. Ei tarvinnut miettiä sen enempää. Tänään heräsin vihaiseen soittoon töistä. Hetken jo säikähdin, että olenko unohtanut jotain tärkeää. On vaan vaikea saada paikat jotain varten tyhjiksi, kun ei ku...

Kyllä sen taas huomaa, että joulu on ihan kohta ovella. Koko ajan on kiire. Työmäärä lisääntyy mitä lähemmäksi joulu tulee. Toisaalta joulu ja pääsiäinen ovat töissä sitä sesonki aikaa. Sillon kun on sellaisia tilaisuuksia, mitä ei muuten vuoden aikana ole. Onneksi sitä on kolmessa vuodessa jo oppinut töissä jotain. Ei sitä enää stressaa samalla tavalla ja monet asiat sujuvatkin omalla painollaan varsin mallikkaasti. Jokin viisaus on tullut siinä, että enää pidä kerhoja kovin pitkälle joulukuun puolelle. Ehdinpä rauhassa tehdä kaiken sen mitä pitääkin. Joulun lähestymiseen en ole vielä kotona havahtunut. Koti on kuin pommin jäljiltä. Mutta koko ajan tuntuu olevan parempaakin tekemistä. Ehkä sitä saisi maanantaina herättyä tilanteeseen työviikonlopun jälkeen ja otettua itseä niskasta kiinni.

Olin eilen työtehtävien merkeissä kouluilla taas pyörimässä. Edellisellä kerralla jäin kaipaamaan jotain kättä pidempää matkalle mukaan, mutta silloin en työkaapeista löytänyt etsimääni. Tällä kertaa olin hieman paremmin valmistautunut ja nappasin vyölenkkiin roikkumaan automatkojen pelastus -avaimenperäpakan . Ja aivan niin kuin olin arvellutkin, toimivat kortit kuin unelma koulunpihalla. Ja mikä parasta ne vetivät puoleensa niitä vähän isompia koululaisia.  Olen töihin hankkinut huomattavan määrän Oppi&Ilo -tuotteita. Oppi&ilo on tietoja ja taitoja kehittävä tuotesarja 0-12 vuotiaille lapsille. Näistä on ollut helpotusta moneessakin kohtaa, kun pitäisi nopeasti kehitellä jotain pientä ajanvietettä. Se mikä näissä on ollut ehdottomasti parasta, että Oppi&Ilo -korttipakat (vaikka eivät olisi avaimenperällisiäkään) mahtuvat helposti pujahtamaan laukkuun. Ne on helppo ottaa mukaan ja ottaa esille silloin kuin tarvitsee. Näistä tekee ihan huipun se, että ihan huomaam...

Tänään koittaa leirille lähtä. Vielä muutama tunti ja sitten istua suruttelen menemään bussissa kera lapsilauman. Ihanaa. Niin ja siihen yhdistettynä se, etten todellakaan ole mikään aamuihminen, niin ei niin kiva. Mutta siis saattaa loppuviikolla olla ehkä aavistuksen hiljaisempaa. Viikonloppuna olisi vielä yksi kurssi. Tällä kertaa ihan vapaa-ajan kurssi käsitöiden merkeissä. Ilmoittauduin nimittäin tuossa taannoin Make Bran järjestämälle alusvaatteiden ompelukurssille ja olen odottanut tuota kuin kuuta nousevaa. Vihdoin! Lauantaina sen aika koittaa. Tälle viikolle siis riittää tekemissä ihan riittävästi. Eilinen menikin auto kaupoilla, mutta siitä kirjoittelen tuossa myöhemmin paremmalla ajalla ja sitten kun olen hereillä. Hyvää huomenta siis sinullekin.

Hupparikansaa ovat nuoret ja heidän kanssaan toimivat aikuiset. Kyseessä on rentoja, positiivisiä ja aktiivisia tyyppejä, jota löyttt erilaisten harrastusten ja nuorisotoiminnan piiristä. Huppari kansa haluaa vaikuttaa, osallistua ja ennen kaikkea tehdä, mutta samalla he haluavat myös olla ja hengailla kavereiden kanssa. Hupparikansan nuoret ovat monenlaisia, mutta eivät kuitenkaan samanlaisia. He pukeutuvat värikkäisiin huppareihin ja joukosta löytyy toimittajia, rokkareita, partiolaisia, skeittareita ja urheilijanuoria. Hupparikansan aikuiset puolestaan toimivat näiden nuorten kanssa pääsääntöisesti heidän vapaa-ajallaan. He ovat palkattuja ammattilaisia tai vapaaehtoisia. Huppari on heille virka-asu, jonka ansiosta heitä on helpompi lähestyä. He ovat niitä aikuisia, joiden kanssa voi hetkeksi istua alas kahvikupin äärellä ja jutella juuri siitä mitä on kielen päällä. Tällä viikolla viettetään nuorisotyönviikkoa. (5.-11.10.2015.) Sen kunniaksi minä haastan jokaisen halukkaan...

Syksy ja flussa. Kuullostaa varmaan tutulta ja lopun saattaa joku ehkä arvatakin. Veto on nimittäin ihan veks. Töiden jälkeen, kun pääsee kotiin ei van jaksa. Sitä olisi ihan valmis kaatumaan suoraan sänkyyn ja vetämään sikeitä vaikka aamuun asti. Jos minulla olisi oma työpöytä kotona (Onneksi ei todellakaan ole) , olisi sen päälle kasaantunut vaikka mitä puuhaa ja projektia odottamaan vain sitä, että saisin jotain oikeasti aikaiseksikin. Olisihan tuossa noita projekteja, joita pitäisi yrittää viedä eteenpäin. Olisi parit housut korjausta odottamassa ja yhdet keskeneräiset villasukatkin. Niin ja muutamiin villasukkiin langatkin on ostettu valmiiksi. Olisi yksi opettajan opas, jota pitäisi oikeasti yrittää työstää eteenpäin, jotta sen saisi joskus sinne piispan tarkistukseenkin asti, mutta edelleen opinnäytetyö tulee rehellisesti sanottuna korvista ulos, vaikka sekin on jo valmistunut useampi vuosi takaperin. Olisi toinenkin kirjaprojekti, mutta kun ei ole sellaista aikaa, että ehti...

Joko saan sanoa, että selvisin hengissä tästä työviikosta, vaikka vielä tänään on töitä? Viikko on ollut yhtä juoksemista ja samalla tunteiden vuoristorataa.Tunteet ovat olleet todella pinnassa ja paljon saanut stempata, ettei itkuun asti purskahda. Maanantai oli kyllä niin puhdas fiasko. Eipä kannata kirjoittaa aroista asiosta ennen työkoulutusta. Ensinnäkin itkin melkein koko matkan töihin ja sitten vielä työkokouksessa purskahdin itkuun, kun piti kiertää kävellen huoneessa ja samalla miettiä omaa elämää. Bingo.  Nyt tunteet on taas tasaisemmat. Mutta kyllähän ne omat kipuilut taas nosti päätään. Niin miksi  minä? Mikä on sitten elämäni tarkoitus? Jälleen tuli töissä se olo tällä viikkolla, etten ymmärtäisi kun ei minulla ole lapsia. Erään ihmisen asenne huikui sitä. Älähdin vain jotain ammattitaidon aliarvioimisesta ja siitä, että kyllä minä osaan työni hoitaa. Meillä on paljon puhuttu siitä, ettei henkilökohtaisia asioita saisi viedä töihin, kun ne kuormittaa työyhte...

Vihkipuhe 5.9.2016  Heidi ja Jani, hyvät häävieraat. Rakkaus on lahja. Se on pyyteetöntä, jota ei voi ansaita, vaikka kuinka yrittäisi. Rakkaus on myös toisen tukemista ja auttamista. Se on rinnalla olemista ja kulkemista samaan suuntaan yhteisellä matkalla. Heidin ja Janin yhteinen matka alkoi laivalta, yhteisten ystävien keskeltä. Jani, olit kiinnittänyt huomiosi Heidiin heti. Näit hänen olemuksensa ja kauneutensa. Heidi, sinä näit Janissa tyylikkään ja komean herrasmiehen, joka sai jalkat altasi. Te olette yhdessä ehtineet jo kulkea tovin samaan matkaa ja tänään saamme viettää  yhteisen matkanne tärkeää juhlaa.  Rakastakaa. Rakastakaa lähimmäistänne niin kuin itseänne. Rakasta toisianne. Tähän kehottaa myös Raamattu. Rakkauden kaksoiskäsky kehottaa meitä pyytettömään rakkauteen. Siihen, että seisomme toistemme rinnalla niin hyvinä kuin huonoinakin hetkinä. Pyyteetön rakkaus on läsnäoloa, jossa ei välttämättä tarvitse sanoa mitään ol...

Olen nyt useamman päivän yrittänyt tasoittaa tunnekuohua. Olen yrittänyt saada koko asian pois mielestä, mutta turhaan. Edelleen kiehuu ja ärsyttää. Aivan samalla tavalla kuin kommentit siitä, etten minä voisi ymmärtää, kun ei minulla ole lapsia tai että ymmärtäisin sitten kun niitä lapsia tulee. Olen yrittänyt pitkään välttää näihin kannan ottoa, niin kuin silloin tasa-arvoisen avioliittolain kohdallakin. Silloin kirjoitin samasta tematiikasta kuin nytkin.. Nimittäin lapsettomuudesta... Kaikkihan siis alkoi Ylen julkaisemasta uutisesta "Sortaako hallitus lapsettomi? Sairasta lasta voi hoitaa täydellä palkalla, itseään ei." Samantien alkoi vilkas kommentointi siitä, että on väärin kun perheet joutuvat maksamaan kalliita päivähoitomaksuja tehdäkseen töitä ja lapsettoman ei tarvitse sellaisista asioista välittääkään. Niin tai se, että lapset kantavat hoidosta ja koulusta kaikki tartuntataudit kotiin, jotka sitten vaikuttavat arkeen. Ja me lapsettomatko emme niitä taute...

Kesän viimeinen leiri on takana ja olen onnellisesti jälleen kotona ja tänään on ensimmäinen päivä tästä vapaa/lomajaksosta. Leiri oli ihan mahtava! N. 2000 lasta, nuorta ja aikuista kokoontui viettämään huikeaa suurleiriä Partaharjun jylheisiin maisemiin. Ja mikä fiilis kun kaksi alaleiriä huutaa yhdessä vuoropuheluna leiri huutoja. Puhumattakaan siitä kun koko leiri (kaikki kuusi alaleiriä + huoltojoukot) laulavat yhdessä. Partaharjulle onneksi ääntä mahtuu. Leiriin palaan vielä myöhemmin uudestaan arjen teologiaa -sarjassa. Ideoita on niin monia, etten edes tiedä mistä aloittaisin kertomaan. Olen kuitenkin päässyt pois metsästä. Tai en kyllä voi sanoa meidän alaleirin olleen edes metsässä. Leirillä oli ilo huomata, että kaikki vanhat kipuilut on nyt kipuiltu. Partaharjulle oli hyvä palata ja sinne mennessä tuntui samalta kuin silloin kun astelin pääsykokeiden vuoksi Partaharjun portista sisään: Olin tullut kotiin. Osa sydämestäni on aina Partaharjulla. Kerran PaHa, aina PaHa....

Lomalle jäädessäni vannoin itselleni, että vietän blogin parissa hieman enemmän aikaa. No tavallaan siinä onnistuinkin, mutta tällä viikolla en ole saanut tehdyksi mitään. Olen kyllä kirjoittanut rivin jos toisenkin, mutta mitään valmista en ole aikaiseksi saanut. Instagramissa hehkutin luonnoksia. Teoriaa miehistä, arjen teologiaa. Oli tarkoitus kirjoittaa eteenpäin. No sain yhden sieltä pois kummittelemasta. Ehkä seuraavalla lomajaksolla sitten saisin kirjoitettua lisää. Mutta toisaalta olen saanut tehdyksi paljonkin. Paljon sellaista, josta on tullut hyvä mieli. Olen istunut sohvan nurkassa tunti toisensa jälkeen lukemassa kirjoja. Tein J:n kanssa päiväreissun sekä Kotkan Otsonpolulle että Raumalle. Itkin silmät päästäni siskoni konfirmaatiossa. (Siitä kerron teille erikseen kunhan vaan saisin kirjoitettua..) Olen saanut työstettyä kirjaprojekteja eteenpäin ja tietysti olen pakannut leirilaukun valmiiksi seuraavaa leiriä varten. Ainakin melkein kokonaan. Ne oranssit leirih...

Olin ajatellut, että lomalla ehdin taas mennä ja touhottaa menemään ihan urakalla. Nyt lähinnä tuntuu siltä, että voisin vaan nukkua koko ajan. Viimeiset kaksi päivää on oikeastaan mennyt tehokkaasti nukkuessa. Olen yrittänyt pysyä liikkeessä ja tehdä kaikenlaista, mutta heti kun otan kirjan käteen niin melkein nukahdan pystyyn. Ja tuntuu, että voisin vain nukkua. Riparin loppumisesta on viikko ja sen tuomat vapaat käyttämättä. Nyt ymmärrän hyvin miksi suositellaan, että leirivapaat käytettäisiin heti pois eikä niitä jätettäisi roikkumaan... Toisaalta en valita. Omalla järjestelyllä sain kasaan yhteensä kuusi viikkoa lomaa. Ja toisaalta tuntui hölmöltä olla leirin jälkeen kolme päivää vapaalla, yksi töissä, yksi vapaalla ja taas yksi töissä. Etenkin kun tänään alkoi virallisesti loma. Ehkä tämän loman aikana kerään akkuja ja voimia kesän viimeistä leiriä varten.

Jouduinpa eilen lähteä käymään lääkärin vastaanotolla selän vuoksi. Vanha ja tuttu vaiva nosti leirin aikana päätään vetäen alaselästä IS-nivelen lukkoon. Puhelimessa kun selitin asiaa työterveyshoitajalle oli hän hyvin epäluuloinen kun kerroin hänelle, että miten selkä meni. Kiireellisenä se asiaa piti ja sain ajan lääkärin puheille. Lääkärin vastaanotolla kerroin asian juurta jaksain. Lääkärillä oli varsin epäuskoinen ilme kun kerroin selän iskeneen jumiin sen, takia, että nukuin leirikeskuksen sängyssä. Syytti pahalainen vähäistä liikuntaa. Permanto, että muuten keitti. Pitäisi kuulemma aloittaa joku kuntosalilla käynti. Paskat aloitan. Liikun omalla tavallani ja kun tämä ei ole liikunnasta kiinni vaan siitä sängyn patjasta ja tämä kun ei ole edes ensimmäinen kerta. Noh sain lääkkeet ja eilinen menikin puhtaasi koomassa, nukkuen. Niin sitä ne kolmiolääkkeet tekevät. Taidanpa jatkossa ottaa ne vain ja ainostaan yötä vasten ja muuten mennään pelkillä särkylääkkeillä. Tosin jo...

Rippileirin aikana pihaan tai no pihaan ja pihaan pärähti joukko motoristeja isoine pyörineen ja kaikkine varusteineen. Onhan se vaikuttava näky ja tien reunassa on kymmenkunta moottoripyörää parkissa ja väki katsoo leuat auki miehiä ja naisia pyörien päällä ajatuksissaan, että tämäkin porukka on niitä moottoripyörä jengiläisiä. Kyseessähän oli täysin järjestetty juttu. Olimme ottaneet yhteyttä Gospel Ridersin porukoihin ja pyytäneet heitä vierailulle rippileirillemme. Ai miksi? Kyseessähän on siis kristillinen moottoripyöräkerho, joka on täysin suomalainen. Nämä motoristit ovat itse löytäneet uskosta jotain sellaista, josta mielellään puhuvat. Ennen puheita toki vuorossa oli odotettu kyyditys. Minäkin pääsin hyppäämään kyytiin ja voin sanoa, etten koe ollenkaan olevani enää mikään rämäpää. En ainakaan samalla tavalla kuin mitä olin nuorena. Vesisade, märkä tie ja todella mutkainen tie sai kyllä oman mielen taipumaan rukoukseen useampaakin otteeseen. Upeaahan se oli, mutta se f...