Elämä jatkuu ehkä joskus

Olen paljon pohtinut, että kuinka paljon haluan kirjoittaa siitä, miten kriisityön jälkeen itse selviää arjessa. Tietyt asiat jäävät mieleen ja nostavat tunteet pintaan mitä erikoisimmissa tilanteissa. Väistämättä toisinaan tulee mieleen, että teinkö kaiken sen mitä pystyin vai olisinko oikeasti voinut tehdä vielä enemmän.

Jokelan tapahtumien jälkeen en ollut varma pystyisinkö koskaan toimimaan silloin kun akuutti kriisi on päällä. Roihulla tuli todellisuudessa testattua se, että sitä vaan alkaa automaattisesti toimimaan ja siinä hetkessä työntää omat tunteensa taka-alalle ja toimii siinä tilanteessa parhaalla mahdollisella tavalla, oli se oma rooli kriisitilanteessa mikä tahansa.

Mutta entä sitten kun tilanne on ohi? Entä siinä vaiheessa kun joutuu syystä tahi toisesta palaamaan leirillä sattuneisiin asioihin, koski ne asiat sitten itse varsinaista kriisiä tai ihan muita asioita? Jokainen paluu leirin asioihin nostaa tunteet pintaan. Jokainen kerta, kun eteen tulee jotain mikä muistuttaa Roihun ongelmista, tuo asiat mieleen. Miten siitä pääsee yli? Se on varmaan se ensimmäinen asia, joka tulee mieleen.

Loppu leiristä näin painajaisia. Debriefing tuntui omalla kohdalla väärin hoidetulta. En minä ole niitä ihmisiä, joiden olisi helppo puhua ryhmässä asioista. Omien ajatusten jakaminen siinä hetkessä tuntui jotenkin väärältä. Painajaiset loppuivat kotiin päästyä, mutta alkoivat uudestaan vähän töiden paluun jälkeen. Katkonaisia yöunia samojen painajaisten värittämänä. Ystävän avulla sain painajaiset kuriin. Illalla nukkumaan käyminen kuitenkin pelottaa. Entä jos tänä yönä taas?

Tänään olin kertaamassa ensiapua. Elvytys. Siinä se oli. Kyynelten vastaan taistelemista. Kirosin omassa mielessäni. Ei nyt, ei tänään. Pääsin tunteesta yli ja sain harjoitukset tehtyä. Hetkellinen voitto minulle, mutta samalla kuitenkin ymmärrys siitä, että nämä asiat palaavat mieleen uudestaan ja uudestaan. Olen ihminen, jonka pää tuntuu hajoavan kotona ollessa. En halua sairaslomaa vaan haluan pysyä arjessa kiinni.

Jotenkin sitä kaiken jälkeen ymmärtää omat heikkoudet. Mutta siitä huolimatta mieleen tulee, että teinkö Roihulla kaiken sen, jonka pystyin tekemään. Olisinko voinut tehdä vielä enemmän helpottaakseni muiden oloa? Annoinko itsestäni riittävästi vai jätinkö yksin juuri hänet, joka olisi kipeästi tarvinnut tukea?

Ehkä näiden asioiden kanssa oppii elämään, mutta asiat tulevat varmasti jossain määrin seuraamaan minua aina.