Puhelinbloggaaja täällä hei
Kun kalenteri huutaa punaista pääsiäiseen asti ja oikeastaan myös sen jälkeen, on koneella kirjoittamisen kanssa hieman hankaluuksia. En ehdi ja jaksa keskittyä ja muistella sitä mitä olin ajatellut kirjoittaa. Noh onneksi on tämä puhelin.
Olenkin jo suhteellisen pitkään päivitellyt blogia puhelimen välityksellä. Siinä syy myös viime aikaiseen kuvattomuuteen. Tosin en ole myöskään ehtinyt kaiken kiireen keskellä katsomaan ympärilleni ja ottamaan kuvia. Ehkä sekin on osittain syynä. Ja edelleenkään kun en suostu laittamaan kuvaa paistavasta auringosta kirjoitukseen, joka käsittelee vitutusta tai turhautuneisuutta.
Viime yönä sainkin blogistani palautetta. Palautteen antajan mukaan blogissani ei ole asiaa vähän joka lähtöön. Niin, viimeiset postaukset ovatkin olleet tuota täyttä elämää -teemaviikkoa. Joten taisi olla huonosti tehty taustatyö takana. Muutenkin blogini on kuin 11 -vuotiaan tekemä ja täynnä kirjoitusvirheitä.
Joo, palautetta saa ja pitääkin antaa. Mutta rakentavasti. Ilkeämieliset kommentit ja palautteet eivät mielestäni ole missään määrin rakentavaa. Niin ja kun bloggaan puhelimella, niin niitä virheitä vaan tulee. Ja tuo automaattinen sananmuunnos. Se on ehkä pahin vihollinen mitä puhelinkirjoittajalla voi vaan olla.
Ja miksi avaudun tästä? En sen vuoksi, etten osaa ottaa vastaa muuta palautetta kuin kehuja vaan sen vuoksi, että rakentava palaute on aina positiivisen kautta annettavaa palautetta. Ja rehellisesti sanottuna joskus on palautteenantajan syytä katsoa peiliin ja miettiä, että millä tavalla palautteen antaa: Positiivisen vai negatiivisen kautta. Eniten minua huolettaa noissa negatiivisen kautta rakentavaa palautetta antavien bloggaajien kohdalla se, ettei osata olla armollisia nuorille kirjoittajille.
Miten olisi, jos ensi kerralla antaisimme palautteen niin, että kirjoitetaan se ensin ylös ja sitten luetaan se uudestaan seuraavana päivänä niin että on nukkunut välissä. Tulisi ehkä annettu oikeasti ystävällisempää palautetta ja oikeasti rakentavalla tavalla.
Niin ja en minä kiskaisut hernettä nenään. Olin vain hämmästynyt, että miten joku voi olla niin ilkeämielinen. Blogi ei ole kaikkien mieleen ja en sitä odotankaan. Ja se ulkonäkö ei ole minulle se juttu vaan kirjoitus...
Olenkin jo suhteellisen pitkään päivitellyt blogia puhelimen välityksellä. Siinä syy myös viime aikaiseen kuvattomuuteen. Tosin en ole myöskään ehtinyt kaiken kiireen keskellä katsomaan ympärilleni ja ottamaan kuvia. Ehkä sekin on osittain syynä. Ja edelleenkään kun en suostu laittamaan kuvaa paistavasta auringosta kirjoitukseen, joka käsittelee vitutusta tai turhautuneisuutta.
Viime yönä sainkin blogistani palautetta. Palautteen antajan mukaan blogissani ei ole asiaa vähän joka lähtöön. Niin, viimeiset postaukset ovatkin olleet tuota täyttä elämää -teemaviikkoa. Joten taisi olla huonosti tehty taustatyö takana. Muutenkin blogini on kuin 11 -vuotiaan tekemä ja täynnä kirjoitusvirheitä.
Joo, palautetta saa ja pitääkin antaa. Mutta rakentavasti. Ilkeämieliset kommentit ja palautteet eivät mielestäni ole missään määrin rakentavaa. Niin ja kun bloggaan puhelimella, niin niitä virheitä vaan tulee. Ja tuo automaattinen sananmuunnos. Se on ehkä pahin vihollinen mitä puhelinkirjoittajalla voi vaan olla.
Ja miksi avaudun tästä? En sen vuoksi, etten osaa ottaa vastaa muuta palautetta kuin kehuja vaan sen vuoksi, että rakentava palaute on aina positiivisen kautta annettavaa palautetta. Ja rehellisesti sanottuna joskus on palautteenantajan syytä katsoa peiliin ja miettiä, että millä tavalla palautteen antaa: Positiivisen vai negatiivisen kautta. Eniten minua huolettaa noissa negatiivisen kautta rakentavaa palautetta antavien bloggaajien kohdalla se, ettei osata olla armollisia nuorille kirjoittajille.
Miten olisi, jos ensi kerralla antaisimme palautteen niin, että kirjoitetaan se ensin ylös ja sitten luetaan se uudestaan seuraavana päivänä niin että on nukkunut välissä. Tulisi ehkä annettu oikeasti ystävällisempää palautetta ja oikeasti rakentavalla tavalla.
Niin ja en minä kiskaisut hernettä nenään. Olin vain hämmästynyt, että miten joku voi olla niin ilkeämielinen. Blogi ei ole kaikkien mieleen ja en sitä odotankaan. Ja se ulkonäkö ei ole minulle se juttu vaan kirjoitus...
Ratkaisin omat ikävät-palautteet-ongelmani poistamalla blogin kaikista palautekeskusteluista :D Kuvia isken viitekehys-teksteihini, koska niihin niitä riittää, asiatekstit mielipiteineen ja rankkoine taustatöineen (aikaa menee tuntitolkulla tiedon kaivamiseen) saavat luvan kelvata ilman kuvia.
VastaaPoistaOnhan näissä palautteenantajissa joka lähtöön. Se mikä usein unohtuu, on se, että jos vaikka kirjoittaminen itsessään on taitolaji, ja taidon oppii vuosien ja taas vuosien treenin kautta, on kyllä rakentava kritiikki lajina vielä haastavampi.
Älä luovuta. Etkä ole eka, tai vika, jolle näin tuumaan :)
En luovuta, en todellakaan. :) Mutta toisinaan on hyvä laittaa myös muut miettimään sitä, että miten palautetta antaa ;). Kyllä sitä itse osaa palautetta pääsääntöisesti suodattaa, mutta mites sitten nämä nuoret (n. 13-15 vuotiaat kirjoittajat? Kuinka moni heistä lopettaa kirjoittamisen kokoaan ilkeiden kommenttien vuoksi?
PoistaMuistathan, että ilkeämielisen ongelma on hänessä itsessään, ei sinussa. Rakentava palaute vaan on taitolaji, jota ei kaikki valitettavasti hallitse. Tsemppiä ja bloggausintoa!
VastaaPoistaKiitos. :)
Poista