Rapatessa Roiskuu

Välillä pysähdyn ihmettelemään maailman menoa ja kulkua. Saatan hetkeksi kadottaa ajantajun miettiessäni sitä, miten kaikki tuntuu aina välillä niin vaikealta siltä, ettei mistään taas saan kiinni millään. Toisaalta koen, että juuri nämä pysähdykset ovat ainakin minulle niitä kaikkein merkittävimpiä hetkiä.   Muistan ennen häitä etsineeni erästä minulle äärimmäisen tärkeistä henkilöä ties kuinka pitkään, kun ajan myötä oli kaikki yhteystiedot kadonneet ja jäljelle jäänyt vain nimi. Numerotiedustelun kautta löysin puhelinnumeron, mutten ollut ollenkaan varma, että olisiko se juuri se oikea vai kenties väärä numero. Kirjoitin siihen viestiin, että miksi viestin lähetin ja pyysin jo ennalta anteeksi häiriötä, jos viesti tulisi väärään numeroon. Pyysin vielä ilmoittamaan, että jos viestin saaja ei olisi  minun etsimäni henkilö. En saanut paluuviestiä.   Muistan varmasti lopun ikäni sen hetken, kun kesken työpäivän, riparikonsertin, puhelin ilmoitti uudesta vies...

Olin eilen työtehtävien merkeissä kouluilla taas pyörimässä. Edellisellä kerralla jäin kaipaamaan jotain kättä pidempää matkalle mukaan, mutta silloin en työkaapeista löytänyt etsimääni. Tällä kertaa olin hieman paremmin valmistautunut ja nappasin vyölenkkiin roikkumaan automatkojen pelastus -avaimenperäpakan . Ja aivan niin kuin olin arvellutkin, toimivat kortit kuin unelma koulunpihalla. Ja mikä parasta ne vetivät puoleensa niitä vähän isompia koululaisia.  Olen töihin hankkinut huomattavan määrän Oppi&Ilo -tuotteita. Oppi&ilo on tietoja ja taitoja kehittävä tuotesarja 0-12 vuotiaille lapsille. Näistä on ollut helpotusta moneessakin kohtaa, kun pitäisi nopeasti kehitellä jotain pientä ajanvietettä. Se mikä näissä on ollut ehdottomasti parasta, että Oppi&Ilo -korttipakat (vaikka eivät olisi avaimenperällisiäkään) mahtuvat helposti pujahtamaan laukkuun. Ne on helppo ottaa mukaan ja ottaa esille silloin kuin tarvitsee. Näistä tekee ihan huipun se, että ihan huomaam...

Kiirastorstai iltana löysin itseni jälleen istumasta kirkon penkistä. Useamman vuoden ajan olen jaksanut kiskoa itseni juuri kiirastorstain iltamessuun. Toki olen yleensä pyrkinyt istumaan mahdollisimman edessä, jopa silloin kuin miulla oli siskoni lapsi mukana. Tällä kertaa oli kuitenkin toisin, sillä löysin itseni istumasta aivan kirkon takaosasta. Istuin hyvän ystäväni kanssa takapenkissä valmiina juoksemaan pakoon. Nyt halusin ennen kaikkea olla näkymätön, ilman ylimääräisiä katseita. Enkä halunnut, että kukaan näkisi lävitseni. Saarnan aikana havahduin. Ei syyllistämistä. Lempeät sanat siitä, että pöydän ääressä olisi tilaa jokaiselle ja että saisi tulla sellaisenaan eikä ketään käännytettäisi pois. Niin... Minäkin sain mennä omien kipujeni ja haavojeni kanssa, mutta en näkymättömänä niin kuin olin toivonut. Tiesinhän minä, että minut nähtäisiin tuon pöydän ääressä, mutta se, että joku näkisi kaikkein kipeimmän suoraa sydämestä, kosketti. Pöydän isätänä oli itse Kristus, joka...

Maaliskuuhun on mahtunut monenlaista juttua. Olen kaikesta työkiireestä huolimatta ehtinyt viettämään joten kuten aikaa mieheni kanssa ja tapaamaan ystäviä ja tuttuja. Miehen kanssa seistiin tuossa yksi ilta koirapuistossa. Siinä tuli sitten jostain syystä nostettua katsetta ylöspäin ja lopulta niskat tuli jopa kipeiksi kaikesta siitä tuijottelusta. Niin ja syynähän oli tietenkin revontulet. Upeat vihertävät revontulet... Tottakai piti yrittää ottaa kuva niistä.. Noh tuossa ylhäällä näkyykin valokuvauksen lopputulos.. Ja jokaisessa kuvassa sama homma.. Ei ihan tällä kertaa nuo puhelimen pikselit riittäneet tähän hommaan.. Noh kaikkea ei voi saada.. Paras kohtaaminen kyllä tälle kuulle oli ehdottomasti koulukaverini näkeminen. Tuo tapaaminen tuli täysin yllättäen, arvaamatta ja pyytämättä. Olin oikeastaan yhdistetyllä työ- ja huvimatkalla ja olin aamusta lähtenyt ajamaan ennen viittä jo eräälle kokous paikalle toiselle puolelle Suomea. Paikalle päästyäni hyvä kun ehdin laskea ...

Onpas taas ollut jotenkin omituinen viikko. Väsymystä riittää, samoin kuin töitä. Tällä viikolla olen saanut mukavasti aloittaa työnteon partioasioissa ja seurata lupauksen antoa samoin kuin erään lippukunnan juhlaa suurten muutosten äärellä. Parasta tällä viikolla on kuitenkin ollut ihanan vihkipappimme tapaaminen. Miten paljon helpompi olikaan mennä tilaisuuteen seurakuntalaisena kun tiesin, että oikeasti tunnen sieltä jonkun. Tosin, jos kyseinen pappi ei olisi siellä ollut, en olisi mennyt. Häntä kun on kiva kuunnella ja sitä rataa. Kyllä sitä toisinaan miettii, että toisille on vain annettu hieman paremmat eväät tähän maailmaan. Eilen istuin tilaisuudessa ja kuuntelin (ainakin osittain) papin alustusta illan teemaan ja siihen mistä juontaa juuret uskon ja tekoen yhteiseen historiaan. Kaiken sen muistan mitä sain ylös kirjoitettua, mutta juuri muuta en. Menin iltaan ristiriitaisin tuntein. En halunnut viettää iltaa yksin kotona, kun mies oli töissä ja ajatukset juoksivat jäl...