Arjen Teologiaa - Kohtaaminen ruokapöydässä
Kiirastorstai iltana löysin itseni jälleen istumasta kirkon penkistä. Useamman vuoden ajan olen jaksanut kiskoa itseni juuri kiirastorstain iltamessuun. Toki olen yleensä pyrkinyt istumaan mahdollisimman edessä, jopa silloin kuin miulla oli siskoni lapsi mukana. Tällä kertaa oli kuitenkin toisin, sillä löysin itseni istumasta aivan kirkon takaosasta. Istuin hyvän ystäväni kanssa takapenkissä valmiina juoksemaan pakoon. Nyt halusin ennen kaikkea olla näkymätön, ilman ylimääräisiä katseita. Enkä halunnut, että kukaan näkisi lävitseni.
Saarnan aikana havahduin. Ei syyllistämistä. Lempeät sanat siitä, että pöydän ääressä olisi tilaa jokaiselle ja että saisi tulla sellaisenaan eikä ketään käännytettäisi pois. Niin... Minäkin sain mennä omien kipujeni ja haavojeni kanssa, mutta en näkymättömänä niin kuin olin toivonut. Tiesinhän minä, että minut nähtäisiin tuon pöydän ääressä, mutta se, että joku näkisi kaikkein kipeimmän suoraa sydämestä, kosketti.
Pöydän isätänä oli itse Kristus, joka on kutsunut kaikki. Ei hän tuominnut minua vajaavuuteni tai kipujeni vuoksi. Sain tulla tuon saman pöydän ääreen tasavertaisena muiden kanssa ja sain tulla kohdatuksi juuri sellaisena kuin olin: rikkinäisenä.
Saarnan aikana havahduin. Ei syyllistämistä. Lempeät sanat siitä, että pöydän ääressä olisi tilaa jokaiselle ja että saisi tulla sellaisenaan eikä ketään käännytettäisi pois. Niin... Minäkin sain mennä omien kipujeni ja haavojeni kanssa, mutta en näkymättömänä niin kuin olin toivonut. Tiesinhän minä, että minut nähtäisiin tuon pöydän ääressä, mutta se, että joku näkisi kaikkein kipeimmän suoraa sydämestä, kosketti.
Pöydän isätänä oli itse Kristus, joka on kutsunut kaikki. Ei hän tuominnut minua vajaavuuteni tai kipujeni vuoksi. Sain tulla tuon saman pöydän ääreen tasavertaisena muiden kanssa ja sain tulla kohdatuksi juuri sellaisena kuin olin: rikkinäisenä.
Kommentit
Lähetä kommentti