Revontulia, auringon pimennystä ja yllättäviä kohtaamisia
Maaliskuuhun on mahtunut monenlaista juttua. Olen kaikesta työkiireestä huolimatta ehtinyt viettämään joten kuten aikaa mieheni kanssa ja tapaamaan ystäviä ja tuttuja.
Miehen kanssa seistiin tuossa yksi ilta koirapuistossa. Siinä tuli sitten jostain syystä nostettua katsetta ylöspäin ja lopulta niskat tuli jopa kipeiksi kaikesta siitä tuijottelusta. Niin ja syynähän oli tietenkin revontulet.
Tottakai piti yrittää ottaa kuva niistä.. Noh tuossa ylhäällä näkyykin valokuvauksen lopputulos.. Ja jokaisessa kuvassa sama homma.. Ei ihan tällä kertaa nuo puhelimen pikselit riittäneet tähän hommaan.. Noh kaikkea ei voi saada..
Paras kohtaaminen kyllä tälle kuulle oli ehdottomasti koulukaverini näkeminen. Tuo tapaaminen tuli täysin yllättäen, arvaamatta ja pyytämättä. Olin oikeastaan yhdistetyllä työ- ja huvimatkalla ja olin aamusta lähtenyt ajamaan ennen viittä jo eräälle kokous paikalle toiselle puolelle Suomea. Paikalle päästyäni hyvä kun ehdin laskea kädestä kaikki tavarat, kun eräästä pöydästä huudetaan nimeäni. Nostin pääni ylös ja lähes heti minut kaapattiin sellaiseen karhun syleilyyn kuin vain voi olla. Ja kuinka hyvältä se tuntuikaan. Oli ihana nähdä koulukaveria, joka oli minulle läheinen koko amk:n ajan. Hänen kanssaan on mielestäni aina ollut helppo puhua asiasta kuin asiasta, vaikka kuinka oltaisiin oltu eri mieltä. Oli ihana vaihtaa kuulumisia.
Tuon koulukaverin tapaamisen jälkeen ehdin vilkuilla auringonpimennystä. En tehnyt sitä pahvilaatikosta käsin, vaikka Novalla kehuttiin, että se olisi hyvä keino. Kokouspaikan emäntä oli jostain onnitunut löytämään yhdet hitsauslasit, jotka sitten kiersivät ringissä. Niin ja tokihan se puhelimen kamera oli pakko suunnata kohti kirkkaasti paistavaa aurinkoa.
Ja sitten kun oli aika tuolta kännistää auto ja jatkaa matkaa, oli vielä muutama kätkö hakematta sekä eräs vierailupaikka edessä. Niinpä suuntasinkin auton keulan kohti ensimmäistä matkalle jäävää kätköä. Tovin verranhan siinä sai matkaa tehdä kätköilyn vuoksi. Niin a kätkösaaliskin oli todella laihan puoleinen. Tuolla suunnalla on ilmeisesti täysin erilainen piilotuskulttuuri kuin mitä meillä täällä etelässä.. Perille päästyä minua katselikin suurilla ruskeilla silmillä varsinainen pörrökasa. Vooi kuinka olisi mieli tehnytkään napata sellainen pitkähkökarvainen saksanpaimenkoiran pentu kotimatkalle mukaan, mutta mies oli varsinaisen ukaasin antanut, ettei toista sussaria nyt vaan tule,
Paikan päällä odottikin jo kahvit ja jälleen löysin itseni lämpimästä ja lujasta halauksesta. Aika vierähti jutellessa niin työ- kuin muistakin asioista. Oli ihanaa keskustella sellaisten ihmisten kanssa, jotka todella minut tuntevat ja joille ei missään olosuhteessa tarvitse esittää mitään muuta kuin on. Tälle ihanalle pariskunnalle tuli puhuttua niistä kipeistä asioita, joista en ole saanut sanottua edes omille vanhemmilleni. Ja kuinka lohduttavalta se tuntuikaan kun joku oikeasti kuunteli.
Niin.. oikeastaan voisinkin tuumata, että viimeiset kaksi viikkoa onkin mennyt kohtaamisten sekä luonnon ilmiöiden kanssa. Niin ja tietysti töitä tehdessä. Vaikka tuo "työmatka" olikin rankka fyysisesti (lähtö kotoa 04:30 ja illalla kotona 21:30 ja kilometrejä sellaiset reilut 600), voin silti sanoa, että kyllä kannatti lähteä autolla toiselle puolelle Suomea vain yhden puolen päivän kokouksen tähden. Tuollaisista arjen kohtaamisista saa voimaa todella paljon.
Miehen kanssa seistiin tuossa yksi ilta koirapuistossa. Siinä tuli sitten jostain syystä nostettua katsetta ylöspäin ja lopulta niskat tuli jopa kipeiksi kaikesta siitä tuijottelusta. Niin ja syynähän oli tietenkin revontulet.
 |
| Upeat vihertävät revontulet... |
Paras kohtaaminen kyllä tälle kuulle oli ehdottomasti koulukaverini näkeminen. Tuo tapaaminen tuli täysin yllättäen, arvaamatta ja pyytämättä. Olin oikeastaan yhdistetyllä työ- ja huvimatkalla ja olin aamusta lähtenyt ajamaan ennen viittä jo eräälle kokous paikalle toiselle puolelle Suomea. Paikalle päästyäni hyvä kun ehdin laskea kädestä kaikki tavarat, kun eräästä pöydästä huudetaan nimeäni. Nostin pääni ylös ja lähes heti minut kaapattiin sellaiseen karhun syleilyyn kuin vain voi olla. Ja kuinka hyvältä se tuntuikaan. Oli ihana nähdä koulukaveria, joka oli minulle läheinen koko amk:n ajan. Hänen kanssaan on mielestäni aina ollut helppo puhua asiasta kuin asiasta, vaikka kuinka oltaisiin oltu eri mieltä. Oli ihana vaihtaa kuulumisia.
Tuon koulukaverin tapaamisen jälkeen ehdin vilkuilla auringonpimennystä. En tehnyt sitä pahvilaatikosta käsin, vaikka Novalla kehuttiin, että se olisi hyvä keino. Kokouspaikan emäntä oli jostain onnitunut löytämään yhdet hitsauslasit, jotka sitten kiersivät ringissä. Niin ja tokihan se puhelimen kamera oli pakko suunnata kohti kirkkaasti paistavaa aurinkoa.
Ja sitten kun oli aika tuolta kännistää auto ja jatkaa matkaa, oli vielä muutama kätkö hakematta sekä eräs vierailupaikka edessä. Niinpä suuntasinkin auton keulan kohti ensimmäistä matkalle jäävää kätköä. Tovin verranhan siinä sai matkaa tehdä kätköilyn vuoksi. Niin a kätkösaaliskin oli todella laihan puoleinen. Tuolla suunnalla on ilmeisesti täysin erilainen piilotuskulttuuri kuin mitä meillä täällä etelässä.. Perille päästyä minua katselikin suurilla ruskeilla silmillä varsinainen pörrökasa. Vooi kuinka olisi mieli tehnytkään napata sellainen pitkähkökarvainen saksanpaimenkoiran pentu kotimatkalle mukaan, mutta mies oli varsinaisen ukaasin antanut, ettei toista sussaria nyt vaan tule,
Paikan päällä odottikin jo kahvit ja jälleen löysin itseni lämpimästä ja lujasta halauksesta. Aika vierähti jutellessa niin työ- kuin muistakin asioista. Oli ihanaa keskustella sellaisten ihmisten kanssa, jotka todella minut tuntevat ja joille ei missään olosuhteessa tarvitse esittää mitään muuta kuin on. Tälle ihanalle pariskunnalle tuli puhuttua niistä kipeistä asioita, joista en ole saanut sanottua edes omille vanhemmilleni. Ja kuinka lohduttavalta se tuntuikaan kun joku oikeasti kuunteli.
Niin.. oikeastaan voisinkin tuumata, että viimeiset kaksi viikkoa onkin mennyt kohtaamisten sekä luonnon ilmiöiden kanssa. Niin ja tietysti töitä tehdessä. Vaikka tuo "työmatka" olikin rankka fyysisesti (lähtö kotoa 04:30 ja illalla kotona 21:30 ja kilometrejä sellaiset reilut 600), voin silti sanoa, että kyllä kannatti lähteä autolla toiselle puolelle Suomea vain yhden puolen päivän kokouksen tähden. Tuollaisista arjen kohtaamisista saa voimaa todella paljon.
Kommentit
Lähetä kommentti