Mainio Marraskuu, 2. kooste

Tämän viikon kuvahaaste osuus alkoi hyvällä uutisella. Kerrankin tuli luettua uutisista muutakin kuin vain otsikot. Uutisvirtaa kahlatessani silmiin osui synkkiä ja huonoja uutisia. Ja niitä tuntui vain riittävän. Yt-neuvottelut, Rautavaaran tragedia, suomalaisen pikkutytön kuolema ulkomailla jne. Kuitenkin löysin kuin löysinkin hyvän uutisen: vinkki ssynkkien syyspäivien piristykseksi. Mahtavaa! Ihanaa, että tälläisiä jaetaan ihan uutisissa asti. Oikeasti!

Toinen kuva vei minut lapsuusmuistoihin. Ne piirretyt: Alfred J. Kwak, Matka maailman ympäri ja matka maan keskipisteeseen, Sandokai ja tietenkin kolme muskettikoiraa. Mitä muistoja virtasikaan mieleen, etenkin Alfredista ja Sandokanista. Näistä olenkin aikoinaan kirjoitellut enemmän tuolla vanhan blogin puolella.

Miten paljon noista sarjoista nouseekaan hyviä muistoja mieleen. Ja mikä parasta näihin muistoihin on aina ihana palata uudestaan ja uudestaan. Vähän niin kuin silloin ennen vanhaan, jolloin leikki jatkui aina siitä mihin se oli edellisellä kerralla jäänyt, vaikka välissä olisi ollut kuinka pitkä aika tahansa. Nämä ovat niitä muistoja, joista haluan pitää kiinni myös sitten kun olen vanha. Toisaalta olkoon tämä myös osoitus siitä, että ei ne tv-ohjelmat ole niitä pahoja ja huonoja. Kyllä niistä voi saada myös virikkeitä. Ja ennen kaikea niitä muistoja.

Parhaiten muistan näistä leikeistä kuitenkin sen, kun ystäväni kanssa kiipeilimme Sandokanin lailla pitkin heidän pihansa kiipeilytelinettä ja minä lupasin pitää hänestä huolen, ettei koskaan satu mitään pahaa. Tämän muistan ja sen kuinka Alfredin tavoin asuimme suuressa kenkätalossa. Niin tai sen kuinka matkustimme Fileas Fogin innoittamana ympäri maailmaa ja minä pääsin pelastamaan kaunista neitoa pulasta. Niin ja tietenkään kolmea muskettikoiraa unohtamatta. Heidän kanssaan taistelimme maailman pahuutta vastaan, tietenkin voittaen kaikken. Aah, mitä muistoja.

Kolmas päivä, Rakkautta on, sai minut palaamaan kolmen kuukauden taakse, omiin häihimme. Selasin valokuvia läpi ja näin niistä kuvista sen rakkauden. Sen, kuinka se loisti molempien kasvoista ja sen onnen, joka hehkui kummastakin meistä.

Niin kaunis päivä, niin meidän näköinen tilaisuus ja ennen kaikkea rakkautta täynnä. En vaihtaisi tuota miestä mistään hinnasta. Niin paljon häntä oikeasti rakastan. Ja kun tiedän, että rakkaus on molemmin puoleista ja tiedän myös sen, että me selviämme halutessamme mistä vain. Niin, rakkaus on tahtotila. Sen meille ikuisti paperille asti eräs viisas juhlavieras.

Lempi arkirutiiniin olisin voinut laittaa myös kahvikupin. Aah, mikä nautinto se onkaan kun ehtii kaikessa rauhassa aamukahvin juomaan ja aloittamaan päivän kaikessa rauhassa ilman kiirettä. Päädyin kuitenkin koiraan ja hänen kanssaan touhottamiseen. Mikään ei ole antoisampaa kuin nähdä Sofin nauttivan yli kaiken siitä, että yhdessä leikimme koirapuistossa tai kirmaamme pitkin metsiä. Voi sitä nautinnon riemua, kun häntä heiluu puolelta toiselle ja silmät tuikkivat kuin tähdet. Niin kyllä koirakin osoittaa tunteensa. Niin ja se kun toinen aamulla kömpii kainaloon ja hellästi herättää ja varmistaa, että oikeasti nouseen sängystä ylös. Viisas otus.

Yksi viikon ilahtumisen aiheista oli alennuksessa olevat langat. Pakkohan niitä oli käsityöihmisinä ostaa muutama kerä varastoon. Vaikka en villasukkia osaakaan kutoa, niin virkkaamalla noista saisi aivan mahtavan pipon, tai vaikka kaulaliinan, niin tai miksipäs ei vaikka lapasia. Niin vaihtoehtoja on monia. Mutta vielä nämä saavat odottaa käyttöään, sillä yksi projekti pitäisi saada pikapuolin päätökseen, jotta ehtisi jouluksi perille.

Hyvin kuvastaa tuo pehmoisimmat villasukat tuota, etten itse osaa niitä tehdä. Lahjana osaan aina arvostaa itse tehtyä ja riemuitsinkin suuresti kun saimme mieheni kanssa häälahjaksi sylikummiltani villasukat. Ooh. Nyt pysävät varpaat lämpöisinä koko talven.

Valinnan vaikeus oli sukkia kuvatessa. Olisin halunnut kuvata myös toisen sukkaparin, mutta koska kaaos... En tietenkään löytänyt niitä sukkia mistään tähän hätään. niiden sukkien tarina onkin ihan mielenkiintoinen. Nekin sain lahjaksi. Sain ne lahjaksi eräältä opettajaltani, joka jäi eläkkeelle. Hän kutoi koko luokallemme villasukat kiitokseksi ja oli hartaasti miettinyt sukkien värit niin, että nuo villasukat oikeasti oli saajansa näköiset. Minun sukkani olivat harmaat, joissa oli oranssia niin ja yksi silmukka muistaakseni joko punaisella tai vihreällä. Olisi joskus kiva kuulla sukkien värin ja kuvion tarina.

Ja tänään on isänpäivä. Olen menossa töihin neljäksi ja koko eilisen illan mietin puhetta. Neljä aihetta, jotka piti yhdistää sujuvasti toisiinsa. Kyllä se puhe sieltä syntyi ajankanssa ja pitkällä haudutus ajalla ja mieheni kysyi, mistä olin sen kopionut kun olin saarnan kanssa ehtinyt tuskastelemaan jo pidempään. Hyvä siitä tuli, vaikka sen itse sanonkin. Isälleni löysin eilen hyvän kortin. Kortin teksti puhutteli minua vahvasti, eikä minun tarvinnut edes harkita sen ostamista, sillä tiesin, että tuo on juuri se minkä haluan hänelle antaa. "Tavallinen riittää. Erityinenkin saa olla. Nimittäin isä." Niin erityinen. Aivan erityinen. Ja sanavalmis.

Muistoissa palasinkin takaisin hääpäivääni ja isäni puheeseen. Tai siis siihen mitä siitä muistin. "Minä e ole koskaan osannut puhua rakkaudesta. Opetelkaa. Se on tärkeä taito." Voiko paremmin oikeasti sanoa?


Isäni on aina ollut minulle erityinen. Ja tulee aina olemaan.