Mainion Marraskuun 3. kooste

No niin, teknisten ongelmien vuoksi voittoon.. Puhelin kävi kahden viikon huollossa ja kuinka orppo olo olikaan ilman sitä. Noh tästä syystä haasteen suorittaminen on oollut hieman takkuista, koska kuvan laatu. Noh. Tietäähän sen jokainen. Kuvat saatu otettua aina jollakin aika välillä, mutta koska en ole ajan kanssa ehtinyt istumaan koneelle niin pahoitteluni venähtäneestä päivitystauosta haasteen suhteen.

Tässä se kuitenkin olisi, nimittäin Mainio Marraskuun -haasteen toinen kuvapäivitys. Niin ja tosiaan. Haastehan on osa facebookin Bloggaajien Blogiyhteistyöt - BB-kamut -yhteistyötä. Ja vielä alku viikosta saatetaan haaste ajantasalle ja myös viime viikko samalla pakettiin ja tänne katseltavaksi. Joten pysykää siis kanavalla.

Irja Askola: Pyhän kanssa piilosilla

Harmaa arki, todellakin. Puhelin lähti huoltoon. Ja tietysti juuri silloin kuin sitä olisi kaikkein eniten tarvinnut. Siis oikeasti. Illalla olisi ollut eräs tilaisuus töissä johon olisin tarvinnut kameraa, joka näppärästi kulkee puhelimen kanssa samassa paketissa. Tuo Irjan runo on lahjakirjasta. Niin. Joku ehkä miettiin miten se liittyy kauniiseen harmauteen, joka oli päivän teemana. 

Omassa mielessä sitä, jotenkin ajattelee kristytyn olemista tänä aikana ja tämän päivän Suomessa. Ja näiden asioiden ollessa vahvasti pinnalla, Irjan runo antoi toivoa ja muistutuksen siitä, että usko on se, joka ratkaisee. Ei muu. Niin, saan kulkea tiell, jolla Pyhä hipaisee. Valoa siis harmaaseen arkeen, joka muuttui kauniimmaksi. En olekaan yksin. 

Syksyn projektille löytyi käyttäjä

Koko alkusyksyn virkkasin mattoa. Virkkasin sitä kylläkin alunperin ihan muuhun tarkoitukseen kuin Sofille nukkumapaikaksi, mutta en jaksanut odottaa sen käyttöönottoa. Vaihdoimme makkarissa huonekalujen paikkaa ja saimme huoneeseen oikeasti tyhjää tilaa. Laitoin maton lattialle ja ei mennyt kauaa niin  koiruus oli siinä jo nukkumassa. Niin. Hymyhän siinä nousi huulille. Kelpo matto, jolle löytyi käyttötarkoitus jo tässä vaiheessa. Ei tarvitse enää pitää piilossa kaapin päällä vaan saa olla sängyn päädyssä lattialla. 

Tie Vie - Usko ja teot

Olen paljon puhunut siitä, että tuntuu siltä, ettei kotiseurakuntani järjestä toimintaa ikäluokalleni. Tai siis kyllähän he järjestävät iltoja nuorille aikuisille, jotka ovat 18-30 -vuotiaita, mutta en halua mennä niihin. Ai miksi? No siksi, että tiedän, etten pysty olemaan siellä omana itsenäni vaan ottaisin ns. työroolin päälle. Katselin sitten seurakunnan toimintaa hieman tarkemmin. Olisiko jotain mikä voisi olla se minun juttu? Mitä täälläpäin oikeasti tarjotaan?

Pitkään arvoin, että lähdenkö istumaan Tie vie -iltaan. J olisi illan töissä ja voisin viettää illan yhtä hyvin Bonesin seurassa. Sain kuitenkin itseäni niskasta kiinni ja löysin itseni paikan päältä. Hyvä fiilis jäin. Minä jaksoin olla sosiaalinen työpäivän jälkeen. Onnistuin!

Yksi lempikupeistani

Kahvin juonti on asenne juttu, joten mikäpä olisikaan parempi ratkaisu nauttia kahvista kuin tehdä se mukista, jonka käyttö vaatii asennetta. Ja koska puhelin oli huollossa en saanut otettua toisesta kupista kuvaa. Paljastan sen siis teille vielä syksyn aikana. Se kuppi jos mikä on nimenomaan työkäyttöä varten ja kun sen näette, ymmärätte hyvin että miksi. Niin joo ja tuo kuvan muki toimii hyvin myös muistutuksena siitä, että kahvilta pitäisi joskus palataa myös työn ääreen. Etenkin toimistopäivinä. Siksi tuo on paikkansa saanutkin toimiston keittiön kapista, eikä toiselta, ensisijaiselta, työpisteeltäni.

Kortti rakkaalle

Olin lähdössä leirille reiluksi viikoksi. Leirin bussi lähti Lahdesta vai olikohan se Nastolasta. Noh, joka tapauksessa tämän kortin lähettämisestä on kulunut aikaa kolme tai neljä vuotta. Joka tapauksessa, kortin laitoin postiin Lahden rautatieasemalta. Olin unohtanut ennen lähtöä kertoa kuinka paljon miestäni rakastankaan ja juna matkalla kohti Lahtea oli jo koti-ikävä alkanut hiipimään pintaan. Bingo! Ole siinä siiten reilu viikko leirillä.

Omaa oloani helpottaakseni sujautin kortin postiin ja laskeskelin, sen olevan perillä kotopuolessa pikapuoliin. Niin ja mikäpä sen mukavampi tapa piristää toista kuin kortin lähetäminen. Oli kuulemma ollut hieman hämillään kortista. Mutta jääkaapin oveen oli sen laittanut näkyville, ja siinä tuo kortti on nykyäänkin. Muistuttamassa siitä tärkeästä asiasta, eli rakkaudesta.

Ja pakko oli tarkistaa.. Jostain syystä kortissa ei ole leimausta ollenkaan. Joten tuo voisi olla miltä ajalta vuodelta vaan. Hmm.. pitäisikö se lähettää uudestaan?

Uudet kuviot piristää vanhaakin harrastusta

Juu, minun ja mieheni yhteinen harrastus on tuo geokätköily. Viime aikoina se on saanut uusia elementtejä, kun saatiin eräältä geokollegalta valjaat ja slingit lainaan. Minulle sitten heitettiin, että käy kokeilemassa, ei tarvi kun puoleenväliin mennä ja sitten voi tulla alas. Minähän menin. Ensin puoleenväliin ja siinä tuumasin, että pahus olen melkein perillä ja jatkoin matkaa ylös asti. Noh sanottakoon, että alastulo oli se astetta helpompi. Lihakset oli seuraavana päivänä hieman jumissa, mutta into heräsi. Varusteet on saatava. Niin köysille kuin slingeillekin. Pahus. Kalliiksi tulee. Omat varusteet helpottaa niin paljon. Ei oltaisi enää riippuvaisia muista.

Tänä vuonna olen toteuttanut haaveita ja unelmia ihan urakalla. Joten ehkä noista varusteista voi vielä tovin haaveilla. Hintaahan niillä on yleensä reilusti.

Näistä olenkin jonkun verran kirjoittanut ja ne löytyvät täältä ja täältä. Ensimmäinen tämän vuoden toteutettu haave oli siis avioliitto ja toinen rullaluistelun puolikasmaratoni. Kolmatta en saa tälle vuodelle toteutettua, ja nyt en puhu välineiden hommaamisesta.

Tärkeitä asioita elämässäni

Olen käsillä tekijä. Nautin suunnattomasti käsitöistä ja näpertelystä niiden parissa. Alakulmassa olevat porot ovat viime joulun tuotoksia, jotka ovat olleet ympäri vuoden tv-tason hyllyllä. Noitakin tehtiin yhteistyössä miehen kanssa. Minä tein poron muuten, mutta mies valitsi koristelangat porpen sarviin. Kaiken kaikkiaan taisin viime jouluna tehdä viitisen kappaletta poroja. Kolme niistä kylläkin jatkoi matkaa eteenpäin ilahduttamaan muita.

Koira, Sofi on kyllä yksi onnellisuustekijä meidän huushollissa. On pakko lähteä ulos, tuli siellä sitten vettä tai pieniä mummoja. Ja mikäpä onkaan parasta kuin katsella toisen suunnatonta riemua siitä, että pääsee juoksemaan vapaana koirapuistossa ja keskellä metsää. Kyllä tuollainen otus tuo paljon iloa arkeen ja ennen kaikkea se lisää fyysistä kuntoa itselläkin.

Niin ja sitten on tämä kirjoittaminen. Ilman kirjoittamista pää varmaan sekoaisi. Puhuminen kun ei ole vahvin osa-alueeni itseni ilmaissuun. Kirjoittaessa saan jäsentää ajatukset ihan toisella tavalla ja pyöritellä asiaa ympäri ja ämpäri. Ja etenkin tällä hetkellä, kirjoittaminen on se mistä saa voimaa. Tämä on niitä asioita, josta en voisi ajatella luopuvani ollenkaan.

Niin ja tähän loppuun on hyvä mainita, että puhelinkin tuli huollosta. Ei mennyt takuuseen, mutta onneksi on kotivakuutus olemassa. Ja mikä parasta, nyt on kaikki tarvittava mukana koko ajan.