Niin tyhjä on syli..

Se hetki, kun suru ja pettymys kietoutuu viitan lailla ympärille. Katkeruus hiipii hiljaa esiin nurkan takaa kolkuttamaan raameja ja kuiskailee, että miksi me emme vaan kaikki muut. Se tunne, kun sydän pakahtuu kaipuusta ja välisinkin miettii tulevaa. Olemmeko vain me kaksi? Eikö tule kolmatta tai neljättä? Saako ihminen surra sitä mitä ei ole?

Tyhjä syli ja sen mukana kulkeva suru ovat monille vaikeita kohdattavia asioita. Lapset ja lapsettomuus määrittelee ja jakaa ihmiset kategoriaan. Yhteisiä asoita tuntuu välillä olevan niin vähän. Mistä puhuttaisiin? Ei kai taas lapsista. Noh mitä sinä teit viime viikolla? Ai olit lasten kanssa. Nii-iin. Tai kun lapseton kertoo juosseensa paikasta toiseen ilman että on taas ehtinyt hengähtää, saattaa perheellinen ajatella, että hyvähän sulla, kun ei ole lapsia huollettavana.

Jokin aika sitten Tuusulan seurakunta avasin Tyhjän Sylin muistelupaikan. Lapsettomuus, kohtukuolemat ja pienten lasten poismeno koskettaa monia. Tiedän, etten ole ainoa, mutta välillä omalta kaipuulta on vaikea nähdä muita. Vielä en ole Tuusulaan ehtinyt ja vielä en sinne menekään. Vielä yritän pitää toivoa yllä, vaikka se toisinaan on aika vaikeaa.

Pitkään yritin pitää nämä asiat pois tästä blogista. Tämä on kuitenkin osa minua, kaunistelematta.

http://www.simpukka.info/tyhjan-sylin-tilaisuudet-ja-muistelupaikat/ 

Kommentit

  1. Voin kertoa, ettet ole ainoa jota surettaa lapsettomuus, kun tässä melkein kolme vuotta yritetty tuloksetta lasta... :(
    Voimia ja pidähän toivoa yllä!

    VastaaPoista
  2. Tiedän tunteen. Sain lapsettomuus tuomion ensi kerran 16vuotiaana. Ei pitänyt olla mahdollista 99% ja luulin parin vuoden yrittämisen 2-kymppisenä todistaneen sen erään lääkärin diagnoosin. Kaikki hoidot olivat kohdallani 95% toisen lääkärin mukaan toimimattomia. Tein siis hammasta purren surutyöni kun ex-mies ilmoitti että hän ei ikinä suostuisi adoptioon. Sen piti olla biologinen lapsi tai ei mitään.

    Olin kuitenkin onnekas. Olin saanut sen muutaman prosentin mahdollisuuden ja yhtä äkkiä olinkin raskaana elämäni huonoimpaan ajankohtaan. Tein uuden surutyön ja opettelin identiteettini uudelleen. Minusta tuli äiti.

    Raskausajan pelkäsin että joku universumissa huomaisi virheensä ja menettäisin lapsen jota minun ei pitänyt saada. Kun riskiraskaus päättyi keisarin leikkaukseen ja tyttäreni kiidätykseen teholle olin silti onnellinen. Tyttäreni oli elossa.


    Nyt, vaikka yksi lapsi jo on, toista ei yksikään lääkäri ole voinut luvata. Nyt siis on epäilys että olisin lapsellinen lapsettomuudesta kärsivät...

    Toivon sinun saavan tarinastani hipun toivoa. Sillä niin kauan kuin on elämää, on myös toivoa *♡*

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos. Tunteet tulevat ajoittain pintaan hyvin voimakkaasti ja sitten taas on niitä helpompia hetkiä, jolloin jaksaa paremmin.

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Syyskuun superlukumaraton

Lukumaraton lähestyy

Vadelmapuska parvekkeella - Parvekekasvatusta