Rakkausviikko 2016 - Arvostettu saattohoito

Luin eilen iltasanomista uutisen, jossa kerrottiin saattohoidosta ja siitä, kuinka saattohoitoa tekevillä vapaaehtoisilla on lupa näyttää tunteensa. Voin vain kuvitella, kuinka raskasta on olla vapaaehtoisena saattohoitajana kuolevalle ihmiselle.

Pari vuotta sitten oli kotimaan kohteena yhteisvastuukeräyksessä juurikin saattohoito. Muistan yhteisvastuukeräyksen julisteet. Muistan sen, kuinka äiti piti todella sairaannäköistä lasta sylissään. Muistan, kuinka pysähdyin sen kuvan äärelle ja katsoin sitä pitkään. Omalla karulla tavallaan kuva oli kaunis, hyvin koskettava.


Kuva on vuoden 2015 yhteisvastuun kotimaan kohteen mainoskuva.

Muistan kuvaa katsoessani ajatelleeni, että entä jos tuo lapsi olisi yksin. Entä jos kukaan ei puhuisi hänelle siitä, mitä kuolema on. Jotenkin sitä ajattelee, kyllähän jokainen saa saattohoitoa, mutta yhteisvastuu avasi silmäsi oikeasti ajattelemaan asiaa. Tälläkin hetkellä joku on saattohoidossa jossain. Ilman monia vapaanehtoisia, saattohoito olisi paljon huonommassa jamassa. Ei olisi ollenkaan niin paljon vieressä istujia ja kädestä kiinni pitäjiä.

Viime vuoden aikana on koulutettu hurja määrä ihmisiä saattohoitoon. Heillä on aikaa kohdata ja olla läsnä. Mutta hekin ovat ihmisiä ja saavat näyttää tunteensa. Kuolema ehkä pelottaa ja itkettää. Olisinko minä valmis samaan kuin monet vapaaehtoiset? Voisinko minä katsoa lähestyvää kuolemaa ja kohdata sen? 

Valviran antama määrite saattohoidolle on seuraavanlainen:

"Saattohoito (hospice-hoito) on lähestyvää kuolemaa edeltävää hoitoa silloin, kuin kuoleman odotetaan tapahtuvan lähipäivien tai -viikkojen aikana. Se voi olla osa palliatiivista hoitoa ja sen tarkoituksena on tukea ja hoitaa yksilöllisesti kuolevaa ihmistä ja hänen läheisiään parhaalla mahdollisella tavalla inhimillisiä arvoja kunnioittaen. Saattohoidossa kuolevalla ja hänen läheisillään on mahdollisuus valmistautua lähestyvään kuolemaan. Saattohoidosta käytettiin aikaisemmin käsitettä terminaalihoito."